En ole pitkään aikaan päivittänyt uusia tekstejä tänne. Tällä kertaa haluan kuitenkin jakaa kaikille blogiin satunnaisesti eksyville hyvän pilvipalvelun (cloud-service), josta on oikeasti apua opiskelussa.
Opiskelussa on monesti tarpeen omiin tiedostoihin pääsy mistä tahansa. Samalla haasteena on tiedostojen synkronointi tai ajan tasalla pitäminen. Yhtä vaikeaa on joskus tekstin työstäminen ryhmässä muiden opiskelijoiden kanssa.
Helppo ratkaisu tähän on Dropbox -niminen palvelu, johon rekisteröitymällä saat 2 gb ilmaista tilaa opiskelujutuillesi. Halutessasi voit ostaa palveluun lisätilaa, mutta tavallisille kirjallisille teksteillä tila riittää mainiosti.
Itse hyödynnän Dropboxia opinnoissani siten, että tallennan sinne omiin kansioihin kunkin opintojakson/kurssin materiaalit. Olen myös skannannut luento- ja opintomateriaalit sähköiseen muotoon samaan kansioon, jolloin voin hyödyntää materiaalia myöhemmin.
Dropboxin lisäksi hyödynnän usein Googledocs tai Microsoftin Onedrive -palvelua tekstien ja esimerkiksi esitysten muokkaamiseen yhtäaikaa opiskelijakavereiden kanssa. Nämäkin palvelut vaativat oman rekisteröitymisensä. Kokeile, mikä sopii sinulle parhaiten.
Kun rekisteröidyt tästä linkistä, hyödymme molemmat. Sinä saat lisätilaa tilillesi, kuin myös minä.
Dropbox on helppokäyttöinen ja siitä on todella paljon apua esimerkiksi tiedostojen siirtelyssä!
15.12.2011
28.9.2008
Sopivasti avuton vai täysivaltainen kansalainen? - Näkökulmia asiakkuuteen sosiaaliturvassa
ALUKSI
Uuden vuosituhannen alussa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on uusien paineiden alla. Laman jälkeisessä Suomessa käytiin ja käydään edelleen melko aktiivisesti keskustelua valtion ja kansalaisten roolista. Jotkut puhuvat hyvinvointivaltion purkamisesta, toiset uuden murroskauden alkamisesta, kolmannet perusteiden tarkastamisesta. Käynnissä on siis perustavanlaatuinen pohdinta siitä, miten yhteinen hyvinvointimme järjestetään ja kuka kantaa vastuun.
Keskeisenä käsitteenä useimmissa pohdinnoissa on ollut kansalaisen rooli. Mihin päättyy hyvinvointivaltion rooli ja mistä alkaa hyvinvointiyhteiskunnan ja sen jäsenen vastuu itsestään ja toisistaan? Toisaalta viime aikoina korostunut yksilöllisyyden ja kolmannen sektorin korostuminen hyvinvointivaltion osina herättää kysymyksen siitä, mil-lainen asiakkaan tulisi olla hyvinvointijärjestelmässämme. Suurena puutteena näen sen, että keskustelusta on jäänyt melko lailla sivuun tässä tutkimuksessa käsiteltävä aihe, eli asiakkuus sosiaaliturvassa. Mitä asiakkuus tarkoittaa? Kuka sen määrittää, milloin se mahdollisesti syntyy, saati mitä siitä seuraa?
Sosiaalipoliittinen keskustelu on täynnä toinen toistaan epäselvempiä ja erilaisten, usein ristiriitaisten, määrittelyjen varaisia termejä, kuten syrjäytynyt, vieraantunut, marginalisoitunut. Kaikilla näillä termeillä on kuitenkin usein onnistuttu kuvaamaan eri näkökulmasta sosiaalityön keskeisintä kohdetta, asiakasta. Itse asiakkuuden määrittely on sen sijaan usein jätetty vähemmälle. Työssäni pyrinkin löytämään jotain keskeistä ja pysyvää useiden erilaisten näkökulmien avulla.
Tutkimuksessa käytetty menetelmä on kohtalaisen laaja kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastellaan sekä asiakkuuteen vaikuttavia muutospaineita että itse asiakkuuden määritelmiä. Keskeisimpinä näkökulmina työssä ovat asiakkaan ja kuluttajan roolin lähentyminen, asiakkuus kategorisaationa sekä asiakkuus osana kansalaisuutta. Lähestyn aihepiiriä monesta eri näkökulmista, keskeisimpinä ovat kuitenkin lainsäädäntö, muutoksessa oleva hyvinvointiyhteiskunta, asiakkaiden ja sosiaalialan ammattilaisten näkemykset asi-akkuudesta sekä hyvinvointijärjestelmästä.
1 TAUSTAA ASIAKKUUDEN MUUTOKSELLE
Ennen kuin siirryn käsittelemään itse asiakkuutta, pohdin ja erittelen taustatekijöitä, jotka ovat mielestäni vaikuttamassa asiakkuuden kuvan muuttumiseen. Aloitan pohdinnan käsittelemällä laman jälkeisiä muutoksia ja sen heijastuksia nykyiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Lisäksi pohdin entistä hajautuneemman palvelutuotannon vaativaa yksilöä ja sen muodostumista. Sen jälkeen tarkastelen muutosta globalisaation vaikutuksista Suomen hyvinvointijärjestelmään. Lopuksi pohdin hieman tulevaisuuden näkymiä ja sitä, ketkä mahdollisesti tulevat olemaan tulevaisuuden asiakkaita.
1.1 Lama ja siirtyminen hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan
Kun bruttokansantuote aleni roimasti peräkkäisinä vuosina, jatkuvan taloudellisen kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltion rahoitus ajautui kriisiin (Rönkkö 1995, 8). Voitaneen todeta, että 1960-luvulla alkanut hyvinvointivaltion laajentaminen näki päätöspisteensä. Suomen kokema syvä taloudellinen lama 1990-luvun alkupuolella jätti jälkensä myös Suomen nykyiseen hyvinvointijärjestelmään.
Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Kuten Rönkkö (mt.) osuvasti kuvaa: ”Uusien etuuksien jakamisen sijasta poliittisten päättäjien on tästä lähtien jaettava niukkuutta.” Pahimmasta lamasta on toivuttu jo tovi sitten, mutta hyvinvointijärjestelmä koki laman jälkeen merkittäviä muutospaineita. On kuitenkin huomattava, ettei hyvinvointi-valtiota suinkaan ajettu suinkaan täysin alas, vaan sen merkitys kansalaisille ja heidän hyvinvoinnilleen on edelleen perustavanlaatuinen (Raunio 2000,17).
Hyvinvointivaltiomme perusta on kuitenkin muuttunut huomattavasti laman jälkeisten säästötalkoiden yhteydessä. Oleellisia muutoksia on syntynyt, jotka ovat tiivistäen seuraavat (Heikkilä 1995; Sunesson, Blomberg, Edebalk, Harrysson, Magnusson, Meeuwisse, Petersson & Salonen 1998, Raunion 2000, 22 mukaan):
1. Hyvinvointivaltiota ei ole ajettu alas, vaan sen keskeisimmät rakenteet ovat säilyneet.
2. Universalismin periaatteista on etäännytty: tarveharkinnan käyttö on lisääntynyt sekä palveluissa että tulonsiirroissa. Tällöin on rajoitettu etuuksia ja oikeuksia.
3. Edellisistä heikennyksistä johtuen viimesijaisten turvaverkkojen merkitys on lisääntynyt. Toimeentulotuki, joka on tarkoitettu viimesijaiseksi tueksi, on muuttunut ”keskeiseksi perusturvajärjestelmäksi huomattavalle osalle väestöä”.
4. Samalla kun pohjoismaisesta hyvinvointimallista on etäännytty, painopistettä on siirretty hyvinvointipalveluiden tuotannossa osin markkinoiden hoidettavaksi, mutta lisäksi on painotettu epävirallisten yhteisöjen, kuten perheen ja vapaaehtoistyön, osuutta.
Hyvinvointivaltiossamme on tietoisesti pyritty myös puhumaan hyvinvointiyhteiskun-nasta hyvinvointivaltion sijaan. Hyvinvointivaltio termiin yleisesti liitetään ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun taasen puhu-taan hyvinvointiyhteiskunnasta, ajatuksena on, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tuke-maan kaikille yhteistä hyvinvointia. Juuri tällainen painopisteen siirtyminen on ollut yhteiskunnassamme selkeästi havaittavissa. Samalla, kun yhteiskunnan holhoavasta roolista on pyritty pois, tilalle on epävirallisten yhteisöjen lisäksi vaadittu myös yksilöiden omaa aktiivisuutta.
Yksilöstä ja aktiivisuudesta puhuttaessa on korostetusti voimistunut ajatus siitä, että sosiaaliturvan rooli ei ole vain turvata toimeentuloa, vaan pikemminkin kannustaa aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen (Raunio 2000, 24). Tällöin yksilöiden halutaan kantavan enemmän vastuuta itsestään ja omasta toimeentulostaan. Voidaan puhua selkeästä muu-toksesta periaatteellisella tasolla. Kaikenkattavan sosiaaliturvan rakentamisen sijaan pyritään tarjoamaan aktiivisille kansalaisille vain sellaisia palveluita, joita he todella tarvitsevat.
Yksilöllisyydestä ja yksilön rooli on ollut taustatekijänä jo hyvinvointivaltiota luotaessa ja kehitettäessä. Yksilöllisyys näkyykin pohjoismaisessa, institutionaalisessa hyvinvoin-timallissa. Allardtin (1999, 21) mukaan kyseessä on selkeästi yksilökeskeinen, ei yhtei-söllinen malli, vaikka kytkentöjä sosiaalidemokratiaan on. Tällöin myös yksilön oikeu-det korostuvat, kun korostetaan institutionaalisia lähteitä hyvinvoinnin luojina, kun tois-sijaiset lähteet laiminlyödään (mt.). Tällöin korostuu se, että vaikka valtion rooli on ol-lut aktiivinen sosiaalisen turvallisuuden luomisessa, ei yksilön omaa vastuuta ole unoh-dettu. Laman jälkeisissä muutoksissa painotukset ovatkin olleet entistä enemmän siihen suuntaan, että yksilöt vastaavat enenevässä määrin omasta sosiaaliturvastaan, joka näkyy esimerkiksi tarveharkintamekanismien lisääntymisenä.
Hyvinvointivaltion roolia on lisäksi pyritty vähentämään siirtämällä päätäntävaltaa ja samalla vastuuta entistä enemmän kuntien suuntaan. Kunnalliseen päätöksentekoa ha-luttiin tehostaa ja paikallista joustavuutta lisätä, liiat säädökset koettiin rajoittavan kuntien toimintavapautta (Lehto 2001, 107). Taustalla voitaneen nähdä se, että päätöksentekijä on pitkälti vastuussa päätöksistään. Lehto (mt., 108) toteaakin: ”Vastuunkanto on selkeämpi, kun toimintavapaudet ovat suuremmat.” Uusimmasta linjauksesta kertoo myös se, että työministeriössä valmistellaan työmarkkinatuen kustannusten jakamista valtion ja kuntien kesken (Vainio 2004). Kuntien halutaan näin osallistuvan entistä enemmän myös pitkäaikaistyöttömien toimeentulosta huolehtimiseen.
Sosiaalityön ja asiakkaan osalta siirtyminen kunnittain eriytyneeseen palvelujen tuot-tamiseen on erityisen tärkeä. Raunion (2000, 28) mukaan seurauksena on uudenlainen suuntautuminen sosiaalipalveluihin: tällöin ei edes pyritä standardoituun, yhtäläisten palvelujen tuottamiseen koko maan osalta. Valtakunnallisen normituksen sijaan sosiaalipalvelut tuotetaan paikallisten tarpeiden ja voimavarojen mukaan eli lähtökohtana on paikallisuus (mt.). Asiakkaan rooli ja oikeudet eivät tällöin ole enää itsestään selvät. Jos palveluita tarkastellaan paikallisten olosuhteiden ehdollistamana, ei Raunion (mt.) mu-kaan asiakkaalla ole mahdollista vedota yhtäläisiin oikeuksiin palveluihin.
Virallinen sosiaalityö ei suinkaan ole tulossa tarpeettomaksi, vaikka kolmannen sektorin toimijoita ja yksilöiden omaa vastuuta on lisätty. Sosiaalityö kytkeytyy oleellisesti vielä tänäkin päivänä viralliseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sosiaalityön ollessa viimeistä viral-lista ja viimesijaista toimeentulon turvaamista on ymmärrettävää, että hyvinvointivaltio myös pyrkii takaamaan laadukasta palvelua asiakkaille. Kyösti Raunion (2000, 11) mukaan hyvinvointivaltio tarjoamiensa sosiaaliturvan ja palveluiden lisäksi määrittää pit-kälti asiakkaan kanssa tapahtuvan työskentelyn ja sen menettelytavat. Uusin laki, jolla asiakkaan oikeuksia pyritään turvaamaan eli laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000), tuli voimaan vuoden 2001 alusta. Huomion arvoinen kohta lais-sa on asiasisällön lisäksi se, että laki koskee myös yksityisen järjestämää sosiaalihuoltoa.
Virallisen sosiaalityön lisäksi kolmannen sektorin toimijoita todellakin tarvitaan, sillä jo nyt on nähtävissä, että osa hyvinvointivaltiomme jäsenistä valuu turvaverkkojen läpi epävirallisen tuen piiriin (ks. Jouko Karjalainen 2000). Kyösti Raunio (2000, 15) esittääkin oleellisen kysymyksen: ”Voidaanko viimesijaisen sosiaalityön kohtuudella odottaa pystyvän korjaamaan ensisijaisempien järjestelmien aikaansaamia ongelmia ihmis-ten elämässä?” Sosiaalityön alkuaikoina nähtiin sosiaalityön yhdeksi tehtäväksi tehdä itsensä tarpeettomaksi (Maaniittu, 1997, 21). Sittemmin on käynyt entistä selkeämmäksi, että tavoite tuntuu karkaavan entistä kauemmas, mitä lähemmäksi sitä päästään. Uu-sien ongelmien tulemisessa ja vanhojen ilmaantuessa uudestaan näyttää entistä selkeämmältä se, ettei ongelmat ratkea pelkästään korkeamman tason päätöksillä. Kyösti Raunio (2000, 17) korostaakin asiakastason uutta tulemista ja sitä, että asiakastason asiantuntemusta tarvitaan entistä enemmän. Nyt jos koskaan on tilausta sille tiedolle, jota kuntien sosiaalitoimistoissa, valtion virastoissa ja muissa sosiaalihuollon toimipisteissä on kertynyt.
Uusien toimijoiden tulemisen ja vanhojen toimijoiden toimintaperiaatteiden muuttumi-sen takia on nykyään entistä osuvampaa puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Kuten Anttonen (1989, 84) tiivistää, kyseessä on valtion, markkinoiden ja yksittäisten ihmisten ja organisaatioiden muodostama liitto. Yleisesti ottaen kyseessä on selkeä siirtyminen val-tion tuottamasta hyvinvoinnista usean eri tuottajan malliin, jota kutsutaan welfare mix -mallin mukaiseksi hyvinvoinnin tuottamiseksi. Tällöin korostetaan sitä, ettei hyvinvointi voi olla vain valtion tuottamaa, vaan parhaaseen tilanteeseen päästään monien eri tuottajien yhteistyön avulla. Käytännön tasolla kunnat ja valtio pyrkivät erilaisin si-toumuksin ja sopimuksin jakamaan vastuuta ja palveluiden järjestämisestä. Taustalla on Heikki Ervastin (1996, 9) mukaan usein myös liberalistinen näkemys siitä, että hyvin-vointivaltio on tehoton palvelujen tuottamisessa, koska palvelut eivät ole kilpailulle avoimia, eikä asiakkaiden vaatimuksia kuunnella.
1.2 Globaalistuminen ja hyvinvointivaltio
Suomen kokeman syvän laman lisäksi hyvinvointivaltio-ajattelulle uusia ajatuksia ovat tuoneet entistä laajempi kansainvälistyminen. Suomi on laman jälkeen suuntautunut entistä enemmän läntisille maailmanmarkkinoille. Toisaalta Suomi on ollut aktiivisesti mukana entistä laajemmalle levittäytyvässä Euroopan Unionissa.
Globalisaatio itsessään on hyvin monitahoinen ja -ulotteinen. Siihen voidaan oleellisesti liittää taloudellisen puolen lisäksi kulttuurinen, poliittinen ja ympäristöön liittyvät kysymykset (Kosonen & Simpura 1999, 8). Lisäksi edellä mainittuihin liitetään yleisesti myös sosiaalisten vuorovaikutusten globaalistuminen (ks. esim. Alasuutari & Ruuska 1999). Globalisaation eri tahojen lisäksi lienee tärkeää korostaa sitä, että globalisaatiota voidaan pitää ennen kaikkea prosessina. Pekka Kosonen (1999) määritteleekin globalisaation sosiaaliseksi prosessiksi, ”jossa maantieteen rajoitukset taloudellisille, sosiaalisille, ja kulttuurisille yhteyksille vähenevät ja jossa -- ihmiset tulevat tietoisiksi tästä rajoitusten vähenemisestä” (Kososen & Simpuran mt., 8 mukaan).
Samoihin aikoihin laman kanssa talouden alalla koettiin Suomessa suuria muutoksia. Suomi otti suuren askeleen siirtymällä säännellyistä rahoitusmarkkinoista entistä avoi-mempaan ja kansainvälisempään talouteen. Ratkaisevana muutoksena menneeseen voi-daan pitää rahamarkkinoiden deregulaatiota, joka sijoittui 1980- luvulle ja 1990-luvun vaihteeseen (Kosonen & Simpura 1999, 9). Tämän lisäksi kiristyvä kilpailu kansainväli-sistä pääomamarkkinoista on asettanut kansallisvaltiot uudenlaiseen tilanteeseen. Kan-sainvälistä pääomaa houkutellaan ”verohelpotuksilla, työvoimakustannuksilla ja yhteis-kunnan perusrakenteella” (Väyrynen 1998, 115).
Vaikka Suomi toimiikin entistä avoimessa maailmantaloudessa ja pyrkii entistä enem-män edistämään menestymistään kiihtyvässä ja kovenevassa kilpailussa, ei tämä tarkoi-ta sitä, että koko hyvinvointivaltio olisi uhrattava talouden edessä. On huomion arvoista se, että esimerkiksi Euroopan Unionissa, jossa yleisistä taloudellisista linjauksista pääte-tään kansojen välisellä tasolla, jokainen jäsenvaltio saa määrätä omasta kansallisesta sosiaaliturvastaan. Markku Lehto (2001, 59) pitääkin sosiaaliturvaa kansan omatunto-na, jota ei voida viedä rajojen yli saati vaatia muutettavaksi kansainvälistymisen takia. Myös Erik Allardt (1999, 19) huomauttaa: ”hallinnollisten ja poliittisten järjestelmien toimiessa jokseenkin tyydyttävästi, niitä on vaikeata perinpohjaisesti muuttaa.” Täten suuri ja laajamittainen muutos vaatisikin yhteiskunnallisen romahduksen (mt.). Vaikka suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa koeteltiin voimakkaasti laman aikana, ei järjestelmä saati yhteiskunta kuitenkaan romahtanut.
Myös globalisaatioon liittyy periaatteellisia muutostuulia, etenkin liberalismi. Liberalismin hengessä onkin käyty osin hyvin kriittistä keskustelua valtion tehtävistä ja valti-oiden harjoittamasta politiikasta yleensä. Väyrysen (1998, 138) mukaan liberaalinen kritiikki painottaa sitä, että valtioiden tulisi keskittyä vain yhteiskuntarauhan, yksityisomistuksen ja vakauden takaamiseen. Lisäksi on väitetty, että liian pitkälle viety hyvin-vointivaltio aiheuttaa kansantaloudelle pysyviä ja kestäviä vaikutuksia ja häiritsee sen toimintaa enemmän kuin hyödyttää sitä (Ervasti 1996, 9). Tällaiseen keskusteluun liite-tään yleisesti vaatimus markkinoiden vapauttamisesta ja korostetaan entistä globaali-sempia uhkakuvia, jos näin ei toimita. Hyvinvointivaltiot kuten Suomi ja Ruotsi ovat kohdanneet paineita muuttaa verotustaan ja leikata sosiaaliturvaa, jotta kilpailukyky muiden valtioiden kanssa säilyisi. Pienoinen ristiriita sisältyy juuri siihen, että erinäisis-sä kilpailukykyä mittaavissa tutkimuksissa (esim. World Competitiveness Yearbook 2004) Suomi on muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalla sijoittunut kan-sainvälisissä vertailussa terävimpään kärkeen (www.research.fi, mukaan). Kansainvälis-ten vertailuiden paikkansapitävyydestä käydään varmasti keskustelua suuntaan ja toi-seen, mutta ainakin vielä on epäselvää, millainen hyvinvointijärjestelmä olisi optimaali-sin kiihtyvässä maailmantaloudessa.
1.3 Tulevaisuuden asiakkaat
Perinteisesti tulevaisuuden ennustamisessa tutkijat ovat olleet kohtuullisen varovaisia, etenkin hyvinvoinnin tilaa ja muutosten syvyysarviot ovat olleet kovin varovaisia ja maltillisia (Heikkilä & Karjalainen 2000, 7). Suurista uhkakuvista huolimatta, ei ole todennäköistä, että sosiaalipolitiikan harjoittaminen täysin Suomen tasavallassa lopetet-taisiin, saati se, että hyvinvointivaltio kokonaan romuttuisi. Suomen kannalta tulevai-suus näyttää kuitenkin olevan haasteita täynnä.
Vaikuttaakin siltä, että lähitulevaisuudessa sosiaalimenot tuskin tulevat pienenemään. Edelleen jatkuva suuri työttömien joukko on pitänyt huolen siitä, ettei sosiaalimenot ole kääntyneet laskusuuntaan. Laman jälkipyykkiä tullaankin Suomessa pesemään vielä pitkään. 1990-luvun uudet sosiaaliset ongelmat, kuten syrjäytyneiden kasvava joukko ja ylivelkaantuneiden kasvanut joukko (Rauhala 2000, 69-70), odottavat uusia ratkaisu-toimia. Lisäksi edelleen jatkuva ilmaisen leivän jonottaminen, nälän kokeminen ja köy-hyyden uusi tuleminen (ks. esim. Heikkilä ym. 1994 ; Karjalainen 2000) ovat nostaneet entistä kyseenalaisemmaksi kysymyksen siitä, vastaako hyvinvointijärjestelmämme sen asiakkaiden tarpeisiin ja vaatimuksiin. Entistä vaikeammin ratkaistavissa olevat ongel-mat, kuten köyhyys, syrjäytyneisyys ja ongelmien kasautuminen, tulevat varmasti työl-listämään vielä pitkälle tulevaisuuteen. Pirkko-Liisa Rauhala (2000, 71-72) ihmetteleekin syytä sille, miksi samat ongelmat toistuvat osin samanlaisina vuosikymmenistä toiseen. Köyhiä asiakkaita, tosin eri nimillä, on aina ollut ja nähtävästi tulee myös jatkossa olemaan.
Myös väestön jatkuva keskimääräinen ikääntyminen luo paineita sosiaaliturvajärjestel-mällemme. Uhkakuvana hyvinvoinnille on tällöin nähty suuri ja räjähdysaltis eläke-pommi, joka aiheuttaa kasvavia kuluja tulevaisuudessa. Huomioon tulisi eläkkeiden lisäksi ottaa kuitenkin myös niiden saajat, eli eläkeläiset, jotka muodostavat tulevaisuu-dessa lukumääräisesti kasvavan asiakkaiden määrän. Tulevat eläkeläiset ovat varmasti vireämpiä kuin yksikään heitä edeltänyt sukupolvi, mutta siitä huolimatta heidän tarpeensa on otettava huomioon. Entistä aktiivisemmat vanhusiän asiakkaat tulevat varmasti pitämään myös huolta omista etuuksistaan. Kyseessähän on kuitenkin ikäluokka, joka on elänyt koko hyvinvointivaltion laajenemisen ja jolla on ollut mahdollisuus pääs-tä nauttimaan melkein kaikista sen suomista etuuksista.
Tiivistäen voisi todeta, että ainakin lähitulevaisuudessa suurimpina asiakaskuntina tule-vat olemaan entistä aktiivisempi senioriväestö, jatkuvasta työttömyydestä ja työmarkkinoiden epävarmuudesta kärsivä joukko sekä edellä mainittujen lisäksi syrjäytyneiden joukko. Edellä mainituista ensimmäiset tulevat luultavimmin pitävän tiukimmin kiinni eduistaan, kun taasen jälkimmäiset tulevat enemmän tai vähemmän aktiivisesti muiden mukana.
2 NÄKÖKULMIA ASIAKKUUTEEN
Aloitan pohdinnan asiakkuudesta taloustieteiden näkökulmasta, jonka yhteydessä tar-kastelen myös yhteiskuntatieteiden kuvaa asiakkaasta. Tarkastelun kohteena on myös näiden kahden näkökulman läheneminen. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään asiak-kuuden syntyä ja ehkä perinteisintä asiakkuuden määritelmää, kategorisoinnin tuloksena syntyvää asiakkuutta. Lopuksi lähestyn asiakkuutta kansalaisuuden näkökulmasta, jossa osittain yhdistyy aiemmin käsiteltävät asiakkuuden määritelmät.
2.1 Asiakas taloustieteissä ja yhteiskuntatieteissä
Asiakas -termiin liitetään taloustieteissä yleisesti ottaen kuluttamiseen. Asiakashan os-taa ja toimii kuluttajan roolissa. Liiketalouden alalta on olemassa hyvin monia erilaisia sanontoja ja yleistyksiä, joita yleensä liitetään asiakkaaseen ja asiakassuhteeseen. ”Asiakas on aina oikeassa” on hyvä esimerkki kaikkien tuntemasta ja yleisesti sisäistä-mästä fraasista. Toisaalta viimeaikoina on entistä enemmän pyritty rakentamaan asiak-kaan ja liiketalouden harjoittajan välille kestäviä asiakassuhteita, ns. kanta-asiakassuhde ja kanta-asiakkuus ovatkin varsinkin markkinoinnin alalla kovassa huudossa.
Yhteiskuntatieteissä asiakkaalla tarkoitetaan kuitenkin paljon muuta. Sosiaalihuollossa on varmasti osittain loukkaavaa puhua asiakkaasta kanta-asiakkaana, poliittisesti kor-rektimpi termi onkin pitkäaikainen asiakas. Asiakas -termin käyttäminen sosiaalihuol-lossa ei kuitenkaan ole aina ollut itsestään selvyys. Alun pitäen sosiaalityön ja sosiaali-politiikan kohteita kutsuttiin tyystin toisiksi. Lyhyessä katsauksessa menneeseen löytyy jo vähemmän neutraaleja termejä asiakkaan tilalle. Pelkkään köyhäinhoitoon pitäyty-vässä sosiaalipolitiikassa asiakkaita kutsuttiin vaivaisiksi, eläteiksi, syytinkiläisiksi (Ka-risto, Takala & Haapola 1999). Vasta kattavien sosiaalivakuutusten ja perhepoliittisten uudistusten sekä paranevan sosiaaliturvan myötä asiakkuus tuli terminä sosiaalityöhön ja sosiaalipolitiikkaan yleisesti.
Nykyään käytettävään asiakas -termiin liittyy omasta mielestäni jotakin arvokasta. Taustalla voidaan nähdä pyrkimys siihen, että kun apua tarvitsevaa kutsutaan asiak-kaaksi, hän ei leimaudu jo kielellisellä tasolla. Kun toimeentulotukea hakevasta käyte-tään nimitystä asiakas, hän ei leimaudu sen enempää kuin terveyskeskuksen tai työvoi-matoimiston asiakas. Oppikirjamainen määritelmä asiakkuudesta kuuluu seuraavalla tavalla (Taipale, Lehto, Mäkelä, Kokko, Kling & Viialainen 1998, 184):
”Palvelujen käyttäjää nimitetään sosiaalihuollossa asiakkaaksi ja tervey-denhuollossa potilaaksi. Esimerkiksi neuvolatyössä ja mielenterveyspalve-luissa asiakas-sanan käyttö on kuitenkin yleistynyt, koska se on kantaaot-tamattomampi, ja sopii tilanteisiin, jossa tavataan perheitä tai laajempia verkostoja.”
Erilaisista lähtökohdista ja osin erilaista asiakasta tarkoittavista näkökulmista huolimat-ta, sosiaalitieteiden asiakas on entistä enemmän muuttumassa taloustieteiden asiakkaan kaltaiseksi. Tästä näkökulmasta asiakas nähdään suoranaisena kuluttajana ja toisaalta palvelujen käyttäjänä (Niiranen 2002, 69). Kuluttajan näkökulman korostuminen liittyy entistä markkinaistuvampaan sosiaalipolitiikkaan kahdella ulottuvuudella, kuluttajaan liitetään maksuvalmius sekä siihen liittyvä mahdollisuus valintaan (Saarelainen 1999, Niirasen mt., mukaan). Tällöin korostuu myös aiemmin mainitsemani kuluttajan vah-vaan asemaan liitetyt mieltymykset, jos palvelu ei miellytä, aina voi vaihtaa palvelun tuottajaa. Asiakkuutta kuluttajana on mielestäni hyvin vaikea liittää juurikaan muihin kuin sosiaalipalveluihin. Sosiaalityön osalta asiakkaalla ei ole juurikaan mahdollisuutta vaihtaa esimerkiksi asioita käsittelevää sosiaalityöntekijää muuta kuin valitusteitse tai muuttamalla itse eri työntekijän piiriin (Arnkil & Eriksson 1996, 73). Tehdyistä päätök-sistä on tietenkin mahdollista vaatia oikaisua tai päätöksen uudelleen käsittelemistä, kuten yleisiin oikeusperiaatteisiin kuuluukin.
Muutos kuluttajaksi ei kuitenkaan käy täysin ongelmattomasti. Vuokko Niiranen (2002, 69) korostaakin, että tällöin oletetaan, että sekä kansalaiset ja palveluiden tuottajat omaavat valmiudet toimia kuluttajana ja toisaalta kohdata kuluttaja-asiakas. Niirasen mukaan ei ole takeita siitä, että sosiaalipalveluiden ja -työn asiakkaat omaisivat auto-maattisesti valmiuksia kuluttaa missä tahansa, mitä tahansa haluavat (mt.). Mielestäni taustalle piilee ajatus taloustieteen ihmisihanteesta, rationaalisesti käyttäytyvästä yksi-löstä, joka tietää aina mitä haluaa ja osaa myös toimia oikein sen suhteen. Rohkenen väittää, että kaikista asiakkaista ei ohjastuksen avullakaan saada rationaalisesti käyttäy-tyviä kuluttajia. Tiettyjen sosiaalipalveluiden, kuten päivähoidon kohdalla, aktiivisuus ja kuluttajan roolin vahvistuminen on täysin mahdollista. Toisaalta joidenkin toisten sosiaalipalveluiden kohdalla kuluttajan roolia voi olla vaikeaa ellei mahdotonta lisätä.
Viimeisimmällä sosiaalihuollon asiakasta koskevalla lainsäädännöllä (Laki asiakkaan asemasta ja oikeuksista sosiaalihuollossa) on kuitenkin haluttu vahvistaa juuri kulutta-juuteen liittyviä ominaisuuksia. Erkki Kemppainen (2001, 65-66) toteaakin, että tavoit-teena on ollut luoda avoimuutta sosiaalihuollon menettelyyn ja korostaa asiakaslähtöi-syyttä. Keskeisimmät muutokset ovat koskevat juuri yksilöä. Yksilö on avun tarpees-taan huolimatta täysivaltainen, jolloin hän valitsee itselleen parhaiten sopivan palvelun (mt.). Kemppainen ei näe suurta eroa enää asiakkaan ja kuluttajan välillä, molempien oikeudet kun on turvattu lainsäädännöllä. Ainoa hidaste tälle asiakas-kuluttajalle ovat-kin Kemppaisen (mt.) mukaan häntä sitovat oikeudet ja velvollisuudet, jotka syntyvät hänen yhteisössään. Kemppaisen kuvailema asiakas läheneekin kuvaa asiakkaasta aktii-visena kuluttajan roolin ymmärtämänä kansalaisena, johon palaan kappaleessa 2.3.
Alussa kuvaamani erot taloustieteen aktiivisen ja rationaalisen kuluttajan ja sosiaalitie-teiden asiakkaan välillä ovat siis kutistumassa. Korrektista asiakas termistä ollaan uuden lainsäädännön myötä siirrytty vauhdilla entistä itsetietoisempaan ja täysivaltaiseen ku-luttaja-asiakkaaseen. Lainsäädännön avulla on pyritty turvaamaan yksilön oikeudet ja asema, sekä yksinkertaisesti lisäämään kansalaisten tietämystä omista oikeuksistaan ja vaikuttamisen mahdollisuuksista sosiaalihuollossa. Sosiaali- ja terveysministeriön op-paassa (2001:11, 2) todetaan, että lain keskeisinä tarkoituksina on edistää asiakaslähtöi-syyttä, asiakassuhteen luottamuksellisuutta ja oikeutta hyvään kohteluun ja hyvään sosi-aalihuoltoon. Laissa on toisaalta nähtävissä vaatimus siitä, että vaikka asiakkaan suhde onkin osin alisteinen, on hänellä oikeus hyvään kohteluun ja hyvään sosiaalihuoltoon. Pienenä vertauksena voidaan todeta, että lainsäädännössä on pienimuotoinen aste-ero, sillä perustuslain 19 §:n mukaan yksilöllä on ”oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” Välttämättömän toimeentulon saajasta ollaan jo lainsäädännön puolesta siirtymässä oikeuksistaan kiinnipitävään asiakkaaseen, joka vaatii ja kelpuuttaa vain hyvän palvelun. Tämä näkökulma on perin vastakkainen perinteiselle käsityksellä asi-akkuudesta, joka liitetään etenkin asiakkuuden syntymiseen.
2.2 Asiakkuus kategorisaationa
”Asiakkuuden edellytykset täyttyvät, kun yksilö tai ryhmä tulee määritel-lyksi johonkin sosiaaliset ongelmat -kategoriaan ja kun tämän sosiaalisen ongelman hoidon katsotaan vaativan väliintuloa tai kun sen poistamiseksi nähdään olevan mahdollista suorittaa joitakin toimenpiteitä.” (Jokinen, Ju-hila & Pösö 1995, 19)
Jokisen, Juhilan ja Pösön määritelmästä ovat sosiaalihuollon lainsäädännössä painotetut periaatteet, eli asiakkaan itsemääräämisoikeus, mahdolliset toiveet ja mielipide, jätetty pois. Tämä johtuu osin siitä, että edellä mainitut tutkijat kuvaavatkin lähinnä asiakkuu-den syntymistä. Toisaalta he korostavat, että kategorisaatio säilyy olennaisena osana asiakkuutta, jos asiakkuutta tarkastellaan prosessina (mt.). Tällöin asiakkaan rooli voi vaihdella suuresti prosessin aikana. Yleisesti ottaen asiakkuus loppuu silloin, kun asiak-kaan ongelmat ratkeavat tai asiakasta ei voida auttaa kyseisessä organisaatiossa (Jokinen ym. mt., 19-20).
Mielenkiintoiseksi asiakkaan kategorisoimisen tekee mielestäni se, että tällöin voidaan pohtia sitä, kuka viime kädessä päättää milloin asiakkuus syntyy? Tekeekö päätöksen viranomaiset, sosiaalialan ammattilaiset vai rationaalisesti toimiva yksilö, joka päättää vapaasta omasta tahdostaan siirtyä asiakkuuden piiriin? Jokisen, Juhilan ja Pösön (1995, 19) määritelmän näkökulmana on viranomaisen katse potentiaalisiin asiakkaisiin. Täl-löin määrittelyn asiakkaaksi tekee viimekädessä sosiaalialan työntekijä, ei niinkään itse asiakas. Voidaanko tällöin edes puhua asiakkaan oman mielipiteen kuulemisesta ja huomioon ottamisesta?
Yksi näkemys asiakkuuden kategorisoimiseen syntyy, kun tarkastellaan kategorisoimis-ta tarkemmin ongelman määrittelyn kautta. Tom Erik Arnkil ja Esa Eriksson (1996, 70) korostavat ongelmien keskeisyyttä, koska ”asiakkuuden avaussuhteet muotoutuvat väistämättä ongelman määrittäminä.” Arnkillin ja Erikssonin näkemys asiakkaan aktiivisuudesta ja omatoimisuudesta liittyy yksilön hoitomotivaatioon: asiakkaan tulee olla tarpeeksi avuton ratkaisemaan itse ongelmansa, mutta tarpeeksi kyvykäs, että tajuaa sen ja hakee itse apua. Tällöin syntyykin ihannetapaus: ”sopivan avuton ja riittävän motivoitunut” (mt., 71).
Ihannetapauksen vastakohtana voitaneen pitää yksilöä, joka ei määritä itseään niin on-gelmaiseksi, että hän kokisi tarvitsevansa sosiaalialan ammattilaisten apua. Arnkillin ja Erikssonin (1996, 72) mukaan tällöin ”ammattilaisella on täysi työ saada asiakas tajuamaan avuttomuutensa” ja toisaalta oman ammattitaitonsa. Suvi Raitakari (2002, 48) tarkastelee asiakkuutta modernissa tulkintakehyksessä, jolloin professionaalisuus näh-dään auktoriteettia luovana suhteessa asiakkuuteen. Raitakarin (mt. 48-49) mukaan ”vahva professionalismi tuottaa ja edellyttää väistämättä vastinparikseen itsemääräämisoikeudeltaan rajoitettua asiakasta.” Tällöin mielestäni ajatellaan, että korkeasti koulutetuilla sosiaalialan ammattilaisilla on erityistä tietoa, joka oikeuttaa epäsuhtaisen vallankäytön ja asiakassuhteen. Arnkill ja Eriksson (1996, 70) esittävätkin hypoteettisen tilanteen, jossa asiakkailla ei olisi ongelmia. Tällöin psykososiaaliset ammattilaiset olisivat täysin jouten ”tai yrittämässä todistaa, että jokaisella on ongelmia vaikkei heistä siltä tunnukaan” (mt.). Tällöin lähestytään sitä kriittistä ajatusta lääketieteen ihmisestä, jolloin ajatellaan ettei kukaan ole täysin terve, tutkimuksia ja kokeita on vain tehty liian vähän.
Arnkill ja Eriksson (1996, 72) erottavat vapaaehtoisuuteen perustuvan ja osittaiseen pakkoon perustuvat yksiköt toisistaan. Vapaaehtoisissa yksiköissä asiakkaat voivat ää-nestää jaloillaan, kun taasen pakkoon perustuvissa asiakasyksiköissä ”ammattilainen voi vain toivoa, että ne [voimavarat] suuntautuisivat toisin” (Arnkill & Eriksson mt., 72). Yleisesti ottaen vapaaehtoisuudesta ei voitane juurikaan puhua sosiaalitoimiston asiak-kuuden kannalta. Arnkillin ja Erikssonin (mt.) mainitsemissa esimerkeistä vapaaehtoi-suus on melko vähäistä: asiakkaalta on rahat loppu, hän tarvitsee maksusitoumuksen tai lapsista on tehty suojeluilmoitus. Anne Salomaa (1986, 85) kyseenalaistaakin toimeentulotuen yksilön vapaana valintana, jos muita vaihtoehtoja toimeentulemiseksi ei ole. Täysi valta päätöksistään yksilöllä onkin tänä päivänä enää juuri epävirallisen sektorin, kuten vapaaehtoisten järjestöjen ja seurakuntien, avun piirissä. Toisaalta kolmannellakin sektorilla osittain pyritään entistä virallisempaan ja standardisoidumpaan avun antoon, johon kuuluu asiakkaan tilanteen tarkastelu kokonaisuutena ja toimeentulotuen ensisijaisuus (ks. Karjalainen 2000), jolloin ei mielestäni enää olla kaukana luvun alussa esittämästäni asiakkuuden määrittelystä kategorisaation kautta.
Kategorisaatio ei kuitenkaan koskaan ole täydellinen. Ihmisten ja asiakkaiden kategorisoimiseen liittyy aina se ongelma, että millään kategorisaatiolla ei ole mahdollista rajata hyvin tarkasti ja osuvasti juuri sitä joukkoa, joka kaikista eniten tarvitsee apua. Kun yksilöiden ei itse anneta määrittää avuntarvettaan vaan se jätetään ammattilaisille, ongelmana on rajauksen tekeminen. Juho Saaren (1998, 106) mukaan tällöin pienimuotoinen sosiaaliturvan ja -palveluiden väärinkäyttö joudutaan hyväksymään, jotta kaikki todellisen avun tarpeessa olevat kuuluvat avustusten piiriin. Ongelmana on vielä ei-tarvitsevan ja tarvitsevan välisen rajan määrittäminen. Raja on hyvin häilyvä, koska täyttä varmuutta ei voida saavuttaa siitä, onko ihminen joutunut tarpeenalaiseen tilaan omasta tahdostaan vai ei (Goodin 1988, 184-228, Saaren, mt. mukaan). Liian tiukkojen rajausten kääntöpuolena on tietenkin se, että mahdollisten väärinkäyttäjien mukana on etuisuuksien piiristä rajattu myös todella tarvitsevia (Saari 1998, 106).
Asiakkuus kategorisaation tuloksena kuvastaa asiakkuutta hyvin juuri silloin, kun halutaan rajata asiakkaiden joukosta tiettyjä sosiaalisia ongelmia ja niiden vaikutuksia. Ihmisten kategorisoiminen asiakkaiksi on kuitenkin ristiriidassa niiden periaatteiden kans-sa, joita sosiaalihuollon lainsäädännössä korostetaan. Toisaalta kategorisoiminen liittyy oleellisesti sosiaalipolitiikan rahoitukseen ja etenkin sosiaalipolitiikan poliittiseen näkö-kulmaan. Ylenpalttinen etuisuuksien jako nähdään yleisesti ottaen yksilöiden työmoraalia rapauttavana, joten on luonnollista, että etuisuuksia pyritään kohdentamaan niitä eniten tarvitseville. Haasteena onkin luoda mahdollisimman kannustava sosiaaliturvajärjestelmä. Tällöin tullaan taas määrittelemisen ongelmallisuuteen, kuka on pätevin antamaan vastauksen kysymykseen avun saajista, professionaalit vai potentiaaliset asiakkaat itse? Kaiken kaikkiaan kategorisoinnin antama kuva asiakkaasta on perin erilainen ver-rattuna aktiiviseen kuluttaja-asiakkaaseen, jota tarkastelin aikaisemmin. Pohtimisen arvoista onkin mielestäni se, onko aktiivisen asiakkuuden kuvaa mahdollista edes yhdistää passiiviseen, avun kohteena olevaan asiakkaaseen? Kolmas näkökulma, jossa uutta uljasta asiakasta on pyritty kuvaamaan liittyy ajatukseen kansalaisuudesta asiakasta määrittävänä ominaisuutena.
2.3 Asiakkuus osana kansalaisuutta
Aloitan tarkastelun asiakkaan roolista ja sen suhteesta osana kansalaisuutta. Johanna Nurmi (1999, 269) erottelee ensinnäkin asiakkaat, joita voivat olla yksittäisen kansalai-sen ohella erilaiset ryhmät, yhteisöt, yritykset ja laajasti ymmärrettynä koko yhteiskunta. Toisaalta ulottuvuus laajenee, kun sama asiakas voi käyttämisen ja maksamisen lisäksi olla päättämässä siitä (mt.). Kansalainen ei tällöin ole pelkkä passiivinen avustuksen kohde, vaan poliittisten päätösten kautta kehitykseen osallistuva aktiivinen yksilö. Lainsäädännön (laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista) uudistuksessa ei ole unohdettu asiakastason vaikuttamista ja asiakkaan oikeuksien korostamista. Nurmi (mt., 271) toteaakin: ”Kansalaisten kustakin palvelusta sen tuottajille asiakkaina antaman palautteen tulisi kulkea poliittisille päätöksentekijöille.” Asiakkaan vaikuttaminen on tällöin kaksitasoista, ensinnäkin asiakkaana ja palautteen antajana, toisaalta mahdol-lisena päätöksentekijänä, joko suoraan tai välillisesti.
Kuinka pitkälle asiakaslähtöisyys ja asiakkaan osallistuminen voidaan sitten viedä? Nurmen (1999, 270) mielestä julkisten palveluiden laadun tarkastelua hankaloittaa julkiseen hallintoon sisältyvä kaksoisrooli, jolloin viranomainen on palvelujen järjestäjä ja usein tuottaja, mutta samalla käyttäjien edustaja. Tällöin on Nurmen (mt.) mukaan ymmärrettävä, että julkisen vallan toimissa on väkisin sellaisia elementtejä ja toimia, joista ei voida tinkiä asiakastyytyväisyyden takaamiseksi, kuten esimerkiksi huostaanotto. Toisaalta yksilön ominaisuudet asettavat rajoituksia osallistumiselle. Vuokko Niiranen (2002, 72) korostaa sitä, että kansalaisilla tulee olla edellytykset osallistumiselle. Näitä ovat hänen mielestään ”legitimoitujen osallistumisen kanavien ohella tieto, oikeusturva, mahdollisuus valvoa profession ja päätöksentekijöiden toimintaa sekä -- taito, halu ja kyky osallistumiseen” (mt.).
Yksilön roolin korostaminen on tärkeää sillä, jos yksilö ei saa vaikuttaa päätöksiin, jotka koskevat häntä itseään, ei hänen uskonsa muuhunkaan vaikuttamiseen lujitu (Niira-nen 2002, 72). Sosiaalityöllä onkin historiallisessa katsauksessa köyhälistön huolehtimisen sijaan tullut tehtäväksi nostaa asiakkaat täysivaltaisiksi kansalaisiksi (Satka 1995, Lehdon 1997, 108 mukaan). Tuo tehtävä ei ole hävinnyt mihinkään entistä modernimmassa yhteiskunnassa, jossa syrjäytyminen on noussut keskeiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi. Asiakkaiden täysivaltaisen roolin ja osallistumisen korostaminen nähdään osaltaan tukevan kansalaisuuden ja elämänhallinnan vahvistamista.
Aktiivisuudella ja osallistumisella on kuitenkin olemassa myös kääntöpuolensa. Juho Saari (1998, 107) pitää perusongelmana sitä, että kun kansalaisilla on ”vääristyneitä preferenssejä”, joista esimerkkinä Saari esittää, että jokainen työtön haluaa työttömyyskorvauksen vaikkei sitä tarvitsisi. Risto Harisalo ja Ensio Miettinen (1995, 191) esittävätkin, että on turha syyttää rationaalisesti toimivaa yksilöä, joka toimii normien ja ehtojen mukaan maksimoiden samalla omat etuutensa. Liika aktiivisuus omien etuuksien maksimoinnissa mielletäänkin yleisesti sosiaalityöntekijöiden keskuudessa sosiaaliturvan väärinkäytöksi. Tällöin ajatellaan, että tukea haetaan tarpeeseen, joka ei vastaa työntekijän mielestä lain alkuperäistä tarkoitusta (Mäntysaari & Rajavaara 1999, 89). En kuitenkaan väitä, että pelkkä lisääntynyt tietoisuus omista oikeuksista johtaisi sosiaaliturvan etuuksien ja palveluiden väärinkäyttöön. Kysymys onkin siitä, miten yksilöiden preferenssit saataisiin vastaamaan vallanpitäjien preferenssejä. Tällöin on varmasti tärkeää, että asiakasta kuunnellaan ja se, että hän voi osallistua itse päätöksentekoprosessiin.
Erkki Kemppainen (2001, 67) kokee yksilön muuttuvan roolin menevän jopa pidemmälle kuin aiemmin käsitelty kuluttaja-asiakas. Aktiivinen kansalainen voi toimijana muuttaa ympäristöään ja vallitsevaa yhteiskuntaa osallistumisella. Kemppaisen näkemys aktiivisesta toimijasta on yhdenmukainen kansalaisen käsitteen kanssa, jolloin kansalainen voi toimia useassa eri roolissa. Näkemys kansalaisten osallistumisesta hyvinvoinnin luomiseen liittyy muutoksiin hyvinvoinnin tuottamisessa, mutta myös yhteiskunnalliset rakenteet ovat estäneet osallistumisen syntymistä. Johanna Nurmen (1999, 276-277) mukaan ”hyvinvointivaltiossa on muodostamaan asiantuntija- ja toiminta-areenoista professionaalisia ketjuja, jotka ovat saaneet oikeutuksensa erilaisten ammatillisten diskurssien ja niissä vahvistuneiden toimintastrategioiden kautta.” Virallisen tiedon kyseenalaistamiseksi vaaditaan tällöin asiakkaiden omaa ääntä, omaa osallistumista. Juuri kansalaisten osallistuminen voi olla ratkaisu pyrittäessä kohti entistä yksilöllisempiä ja parempia sosiaalipalveluja ja parempaa asiakkuutta. Nurmi (mt., 279) korostaa kuiten-kin sitä, ettei kaikkien tarvitse osallistua kaikkeen, vaan on luotava ennen kaikkea erilaisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia.
Useita erilaisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia tarvitaan juuri sen takia, että ”postmodernia elämää luonnehtii voimistuva yksilöllisyys” (Raunio 2000, 72). Kyösti Raunion (mt.) mukaan ihmisillä on tällöin entistä yksilöllisempiä lähtökohtia ja myös entistä yksilöllisemmät valinnat. Tällöin myös asiakkaan kohtaaminen edellyttää uuden-laista suhtautumista, yksilökohtaista palveluohjausta (mt., 79). Entistä itsetietoisempi ja päätöskykyisempi asiakkuus edellyttää entistä enemmän asiakkaan aseman kunnioitta-mista ja hänen päätösvaltansa huomioonottamista. Johanna Nurmi (1999, 280) kutsuu kaikkein korkeinta osallistumisen tasoa ”valtaistamisen tasoksi”. Tällöin kansalaisella on Nurmen mukaan mahdollisuus hallita koko prosessia, määritellen itse tarpeensa, päämääränsä ja keinot (mt.). Sen lisäksi kansalainen itse arvioi prosessia, korjaten sitä ja vastaten myös seurauksista (mt.). Nurmi kuitenkin myöntää, että tällaisen tason saavut-taminen on joidenkin palveluiden kohdalla vaikeaa, jopa mahdotonta (mt.). Yleisenä periaatteena mahdollisimman suuri päätösvalta omista asioista on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen.
LOPUKSI
Tässä tekstissä pyrittiin tarkastelemaan asiakkuuden muuttuvaa kuvaa tämän päivän nyky-yhteiskunnassa. Pohdinnan aiheena oli asiakkuus, mitä se tarkoittaa ja miten se määritellään. Asiakkuutta lähestyttiin kolmesta keskeisestä näkökulmasta, yhtäältä pohtien niiden suhdetta vallitsevaan lainsäädäntöön, toisaalta pohtien näkökulmien suhdetta toisiinsa.
Sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio ovat Suomessa läpikäyneet pitkän kehityksen. Tuon kehityksen myötä myös asiakkuuden kuva on muuttunut melko perinpohjaisesti. Yhteiskunnan eläteistä ja oikeudettomista suojateista on ainakin periaatteen tasolla tullut täysivaltainen, tasavertainen asiakas. Asiakkuuden tarkka määritteleminen on haasteellinen tehtävä, mutta aihetta on mahdollista lähestyä erilaisista ja ristiriitaisista näkökulmista. Tässä työssä näkökulmina ovat lähinnä olleet tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden näkemykset asiakkuudesta ja sen merkityksestä sosiaalialalla.
Lainsäädännön tasolla vaaditaan asiakkailta osallistumista, oikeuksiensa tiedostamista ja samalla syntyvää luotettavaa asiakkuutta. Toisaalta liika aktiivisuus ja etuuksiensa tiedostaminen mielletään vääristyneiksi mielihaluiksi, jopa sosiaaliturvan väärinkäytöksi. Asiakkuudessa on kuitenkin havaittavissa eri näkökulmien perusteella selkeä muutostrendi, tavoitteena on vahvistaa asiakkaiden mielikuvaa itsestään ja omista oikeuksistaan. Ihanneasiakkaasta rakentuva kuva on kuitenkin täynnä ristiriitoja. Voivatko sosiaalityön asiakkaat loppujen lopuksi olla niin valtaistuneita, rationaalisesti toimivia yksilöitä kuin toivotaan?
Silti asiakkuus on sosiaalipolitiikan alalla melko tutkimaton aihepiiri. Asiakkuuteen liittyviä tutkimuksia on kuitenkin jonkin verran olemassa. Näkökulmina tutkimuksissa on kuitenkin useimmiten juuri viranomaisten näkemys asiakassuhteesta ja se, kuinka viranomaisen tulisi luoda mahdollisimman toimiva asiakassuhde (ks. esim. Särkelä 2001). Asiakassuhde itsessään nähdään usein hyvin tärkeänä auttamistyön onnistumiselle, mutta itse asiakkaasta, hänen roolistaan, kokemuksistaan ja tunnoistaan ei juurikaan ole tutkimuksia. Poikkeuksena voi kuitenkin nostaa Anne Salomaan (1986) tutkimuksen, jossa hän tarkasteli asiakkaiden elämäntilannetta ja heidän kokemuksia toimeentu-lotuesta. Hyvää tutkimuksessa oli juuri epävirallisen tietouden, ihmisten omien kokemusten nouseminen kuuluviin. Toisaalta tutkimus on jo osin melko iäkäs, ennen syvintä lamaa kirjoitettu, ja alussa mainitsemani muutospaineet asiakkuudelle, voisivat hyvinkin näkyä haastatteluissa, jos tutkimus tehtäisiin tänä päivänä. Laajemman tutkimuksen aihe olisikin mielestäni siinä, miten hyvin kansalaisten mielikuvat asiakkuudesta kohtaavat viranomaisten ja professionaalien käsityksen samasta aiheesta.
LÄHDELUETTELO
Alasuutari, P. & Ruuska, P. Post-patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Vastapaino.
Allardt, E. 1999. Kansalaisdemokratia ja hyvinvointivaltio globalisaation kourissa. Te-oksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maail-massa. Tampere: Gaudeamus, 14-27.
Anttonen, A. 1998. Valtiollisesta yhteisölliseen sosiaalipolitiikkaan. Mänttä: Sosiaali-turvan Keskusliitto.
Arnkill, T. E. & Eriksson, E. 1996. Kenelle jää kontrollin musta pekka -kortti? Sosiaali-toimisto verkostoissaan. Jyväskylä: Stakes.
Ervasti, H. 1996. Kenen vastuu? Tutkimuksia hyvinvointipluralismista legitimiteetin näkökulmasta. Jyväskylä: Stakes.
Goodin, RE. 1988. Reasons for welfare: The polititical theory of the welfare state. Princeton: Princeton University Press.
Harisalo, R. & Miettinen, E. 1995. Vastuuyhteiskunnan peruslait. Jyväskylä: Tampere University Press.
Heikkilä, M., Hänninen, S., Karjalainen J., Kontula O. & Koskela, K. 1994. Nälkä. Hel-sinki: Stakes.
Heikkilä, M. 1995. Hyvinvointivaltio on kestänyt yllättävän hyvin. Turun Sanomat 11.11.1995.
Heikkilä, M. & Karjalainen, J. 2000. Esipuhe. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Tampere: Gaudeamus, 7-16.
Jokinen, A., Juhila, K. & Pösö, T. 1995. Tulkitseva sosiaalityö. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K. & Pösö, T. (toim.). Sosiaalityö, asiakkuus ja sosiaaliset ongelmat. Konstruk-tionistinen näkökulma. Jyväskylä: Sosiaaliturvan keskusliitto, 9-31.
Karisto, A., Takala, P. & Haapola, I. 1999. Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämänta-van ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. Juva: WSOY.
Karjalainen, J. 2000. Perusturvan tuolla puolen. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Tampere: Gaudeamus, 86-102.
Kemppainen, E. 2001. Huollettavasta asiakkaaksi. Sosiaalihuollon oikeudet. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry.
Kosonen, P. 1999. Globalisaatio sosiologisena käsitteenä. Sosiologia 36 (3): 181-192.
Kosonen, P. & Simpura, J. 1999. Sosiaalipolitiikka ja maapalloistuminen: vastauksista kysymyksiin. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). Sosiaalipolitiikka globali-soituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus, 7-13.
Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 22.9.2000/812.
Lehto, M. 2001. Sosiaalipolitiikka edistyksen asialla. Jyväskylä: Vastapaino.
Lehto, J. 1997. Sosiaalityö ja perusoikeudet. Teoksessa Viialainen, R. & Maaniittu, M. (toim.). ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Sosiaali- ja terveysministeriö, 103-116.
Maaniittu, M.1997. Paikkaansa etsivä sosiaalityö: voiko sosiaalityö tehdä itsensä tar-peettomaksi? Teoksessa Viialainen, R. & Maaniittu, M. (toim.). ”Tehdä itsensä tarpeet-tomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Sosiaali- ja terveysministeriö, 21-26.
Mäntysaari, M. & Rajavaara, M. 1999. Sosiaalityön ammattilaisten näkökulmia toi-meentulotuen väärinkäyttöön. Teoksessa Hellsten, K. & Uusitalo, H. (toim.). Näkökul-mia sosiaaliturvan väärinkäyttöön. Jyväskylä: Stakes, 81-106.
Niiranen, V. 2002. Asiakkaan osallistuminen tukee kansalaisuutta sosiaalityössäkin. Teoksessa Juhila, K., Forsberg, H. & Roivainen, I. (toim.). Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: SoPhi, 63-80.
Nurmi, J. 1999. Tavoitteena uusi palvelukulttuuri. Teoksessa Koskiaho, B., Nurmi, J. & Virtanen, P. Kansalaisen sosiaalipolitiikka. Kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio 2000-luvulla. Juva: WSOY, 256-280.
Raitakari, S. 2002. Sosiaalityön marginaalistatus – Asiakkuus ja asiantuntijuus moder-nin ja postmodernin tulkintakehyksessä. Teoksessa Juhila, K., Forsberg, H. & Roivai-nen, I. (toim.). Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: SoPhi, 44-62.
Rauhala, P-L. 2000. Onnettomat, oikeudettomat ja osattomat – huono-osaisuus virallis-tulkinnoissa. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointi-valtion murros. Tampere: Gaudeamus, 58-73.
Raunio, K. 2000. Sosiaalityö murroksessa. Tampere: Gaudeamus.
Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosi-aaliturvan keskusliitto.
Saari, J. 1998. Kuluttajakansalaisten suvereniteetti ja työorientoitunut sosiaalipolitiikka: kohdentamismallin hahmotelma. Teoksessa Niemelä, H., Saari, J. & Salminen, K. (toim.). Innovatiivinen sosiaalipolitiikka. Helsinki: Kansaneläkelaitos.
Saarelainen, T. 1999. The Consumption of Best Practises. How to Understand New Public Management. Teoksessa Rouban, L. (toim.). Citizens and the New Governance. Beyond New Public Management. EGPAYearbook. Amsterdam: IOS Press, 187-198.
Salomaa, A. 1986. Toimeentulotuki asiakkaan näkökulmasta. Tutkielma toimeentulotu-en asiakkaiden elämäntilanteista ja heidän kokemuksistaan toimeentulotuesta. Tampere: Tampereen yliopisto.
Satka, M. 1995. Making Social Citizenship. Conceptual practices from the Finnish Poor Law to professional social work. Jyväskylä: University of Jyväskylä, SoPhi.
Särkelä, A. 2001. Välittäminen ammattina. Näkökulmia sosiaaliseen auttamistyöhön. Jyväskylä: Vastapaino.
Sosiaalihuollon asiakkaan asema ja oikeudet. 2001. Helsinki: Sosiaali- ja terveysminis-teriö.
Sunesson, S., Blomberg, S., Edebalk, P.G., Harrysson, L., Magnusson, J., Meeuwisse, A., Petersson, J. & Salonen, T. 1998. The Flight from Universalism. European Journal of Social Work 1 (1), 19-29.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Suomen tieteen ja teknologian tietopalvelu. 2004. Suomen kilpailukyky. Viitattu 25.10.2004. http://www.research.fi/k_kkyky_fi.html
Taipale, V., Lehto, J., Mäkelä, M., Kokko, S., Kling, T. & Viialainen, R. (toim.). 1998. Sosiaali- ja terveydenhuollon perusteet. Porvoo: WSOY.
The World Competitiveness Yearbook 2004. Lausanne: IMD.
Vainio, R. 2004. Filatov: Osa työttömistä ei kelpaa työnantajille ilmaiseksikaan. Hel-singin Sanomat 15.10.2004, A7.
Väyrynen, R. 1998. Globalisaatio. Uhka vai mahdollisuus? Juva: WSOY.
Uuden vuosituhannen alussa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on uusien paineiden alla. Laman jälkeisessä Suomessa käytiin ja käydään edelleen melko aktiivisesti keskustelua valtion ja kansalaisten roolista. Jotkut puhuvat hyvinvointivaltion purkamisesta, toiset uuden murroskauden alkamisesta, kolmannet perusteiden tarkastamisesta. Käynnissä on siis perustavanlaatuinen pohdinta siitä, miten yhteinen hyvinvointimme järjestetään ja kuka kantaa vastuun.
Keskeisenä käsitteenä useimmissa pohdinnoissa on ollut kansalaisen rooli. Mihin päättyy hyvinvointivaltion rooli ja mistä alkaa hyvinvointiyhteiskunnan ja sen jäsenen vastuu itsestään ja toisistaan? Toisaalta viime aikoina korostunut yksilöllisyyden ja kolmannen sektorin korostuminen hyvinvointivaltion osina herättää kysymyksen siitä, mil-lainen asiakkaan tulisi olla hyvinvointijärjestelmässämme. Suurena puutteena näen sen, että keskustelusta on jäänyt melko lailla sivuun tässä tutkimuksessa käsiteltävä aihe, eli asiakkuus sosiaaliturvassa. Mitä asiakkuus tarkoittaa? Kuka sen määrittää, milloin se mahdollisesti syntyy, saati mitä siitä seuraa?
Sosiaalipoliittinen keskustelu on täynnä toinen toistaan epäselvempiä ja erilaisten, usein ristiriitaisten, määrittelyjen varaisia termejä, kuten syrjäytynyt, vieraantunut, marginalisoitunut. Kaikilla näillä termeillä on kuitenkin usein onnistuttu kuvaamaan eri näkökulmasta sosiaalityön keskeisintä kohdetta, asiakasta. Itse asiakkuuden määrittely on sen sijaan usein jätetty vähemmälle. Työssäni pyrinkin löytämään jotain keskeistä ja pysyvää useiden erilaisten näkökulmien avulla.
Tutkimuksessa käytetty menetelmä on kohtalaisen laaja kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastellaan sekä asiakkuuteen vaikuttavia muutospaineita että itse asiakkuuden määritelmiä. Keskeisimpinä näkökulmina työssä ovat asiakkaan ja kuluttajan roolin lähentyminen, asiakkuus kategorisaationa sekä asiakkuus osana kansalaisuutta. Lähestyn aihepiiriä monesta eri näkökulmista, keskeisimpinä ovat kuitenkin lainsäädäntö, muutoksessa oleva hyvinvointiyhteiskunta, asiakkaiden ja sosiaalialan ammattilaisten näkemykset asi-akkuudesta sekä hyvinvointijärjestelmästä.
1 TAUSTAA ASIAKKUUDEN MUUTOKSELLE
Ennen kuin siirryn käsittelemään itse asiakkuutta, pohdin ja erittelen taustatekijöitä, jotka ovat mielestäni vaikuttamassa asiakkuuden kuvan muuttumiseen. Aloitan pohdinnan käsittelemällä laman jälkeisiä muutoksia ja sen heijastuksia nykyiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Lisäksi pohdin entistä hajautuneemman palvelutuotannon vaativaa yksilöä ja sen muodostumista. Sen jälkeen tarkastelen muutosta globalisaation vaikutuksista Suomen hyvinvointijärjestelmään. Lopuksi pohdin hieman tulevaisuuden näkymiä ja sitä, ketkä mahdollisesti tulevat olemaan tulevaisuuden asiakkaita.
1.1 Lama ja siirtyminen hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan
Kun bruttokansantuote aleni roimasti peräkkäisinä vuosina, jatkuvan taloudellisen kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltion rahoitus ajautui kriisiin (Rönkkö 1995, 8). Voitaneen todeta, että 1960-luvulla alkanut hyvinvointivaltion laajentaminen näki päätöspisteensä. Suomen kokema syvä taloudellinen lama 1990-luvun alkupuolella jätti jälkensä myös Suomen nykyiseen hyvinvointijärjestelmään.
Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Kuten Rönkkö (mt.) osuvasti kuvaa: ”Uusien etuuksien jakamisen sijasta poliittisten päättäjien on tästä lähtien jaettava niukkuutta.” Pahimmasta lamasta on toivuttu jo tovi sitten, mutta hyvinvointijärjestelmä koki laman jälkeen merkittäviä muutospaineita. On kuitenkin huomattava, ettei hyvinvointi-valtiota suinkaan ajettu suinkaan täysin alas, vaan sen merkitys kansalaisille ja heidän hyvinvoinnilleen on edelleen perustavanlaatuinen (Raunio 2000,17).
Hyvinvointivaltiomme perusta on kuitenkin muuttunut huomattavasti laman jälkeisten säästötalkoiden yhteydessä. Oleellisia muutoksia on syntynyt, jotka ovat tiivistäen seuraavat (Heikkilä 1995; Sunesson, Blomberg, Edebalk, Harrysson, Magnusson, Meeuwisse, Petersson & Salonen 1998, Raunion 2000, 22 mukaan):
1. Hyvinvointivaltiota ei ole ajettu alas, vaan sen keskeisimmät rakenteet ovat säilyneet.
2. Universalismin periaatteista on etäännytty: tarveharkinnan käyttö on lisääntynyt sekä palveluissa että tulonsiirroissa. Tällöin on rajoitettu etuuksia ja oikeuksia.
3. Edellisistä heikennyksistä johtuen viimesijaisten turvaverkkojen merkitys on lisääntynyt. Toimeentulotuki, joka on tarkoitettu viimesijaiseksi tueksi, on muuttunut ”keskeiseksi perusturvajärjestelmäksi huomattavalle osalle väestöä”.
4. Samalla kun pohjoismaisesta hyvinvointimallista on etäännytty, painopistettä on siirretty hyvinvointipalveluiden tuotannossa osin markkinoiden hoidettavaksi, mutta lisäksi on painotettu epävirallisten yhteisöjen, kuten perheen ja vapaaehtoistyön, osuutta.
Hyvinvointivaltiossamme on tietoisesti pyritty myös puhumaan hyvinvointiyhteiskun-nasta hyvinvointivaltion sijaan. Hyvinvointivaltio termiin yleisesti liitetään ajatus siitä, että valtio on ensisijassa vastuussa ihmisten hyvinvoinnin luomisesta. Kun taasen puhu-taan hyvinvointiyhteiskunnasta, ajatuksena on, että ihmisten tulisi vapaaehtoistyön ja muiden epävirallisten toimintaväylien eli ns. kolmannen sektorin kautta pyrkiä tuke-maan kaikille yhteistä hyvinvointia. Juuri tällainen painopisteen siirtyminen on ollut yhteiskunnassamme selkeästi havaittavissa. Samalla, kun yhteiskunnan holhoavasta roolista on pyritty pois, tilalle on epävirallisten yhteisöjen lisäksi vaadittu myös yksilöiden omaa aktiivisuutta.
Yksilöstä ja aktiivisuudesta puhuttaessa on korostetusti voimistunut ajatus siitä, että sosiaaliturvan rooli ei ole vain turvata toimeentuloa, vaan pikemminkin kannustaa aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen (Raunio 2000, 24). Tällöin yksilöiden halutaan kantavan enemmän vastuuta itsestään ja omasta toimeentulostaan. Voidaan puhua selkeästä muu-toksesta periaatteellisella tasolla. Kaikenkattavan sosiaaliturvan rakentamisen sijaan pyritään tarjoamaan aktiivisille kansalaisille vain sellaisia palveluita, joita he todella tarvitsevat.
Yksilöllisyydestä ja yksilön rooli on ollut taustatekijänä jo hyvinvointivaltiota luotaessa ja kehitettäessä. Yksilöllisyys näkyykin pohjoismaisessa, institutionaalisessa hyvinvoin-timallissa. Allardtin (1999, 21) mukaan kyseessä on selkeästi yksilökeskeinen, ei yhtei-söllinen malli, vaikka kytkentöjä sosiaalidemokratiaan on. Tällöin myös yksilön oikeu-det korostuvat, kun korostetaan institutionaalisia lähteitä hyvinvoinnin luojina, kun tois-sijaiset lähteet laiminlyödään (mt.). Tällöin korostuu se, että vaikka valtion rooli on ol-lut aktiivinen sosiaalisen turvallisuuden luomisessa, ei yksilön omaa vastuuta ole unoh-dettu. Laman jälkeisissä muutoksissa painotukset ovatkin olleet entistä enemmän siihen suuntaan, että yksilöt vastaavat enenevässä määrin omasta sosiaaliturvastaan, joka näkyy esimerkiksi tarveharkintamekanismien lisääntymisenä.
Hyvinvointivaltion roolia on lisäksi pyritty vähentämään siirtämällä päätäntävaltaa ja samalla vastuuta entistä enemmän kuntien suuntaan. Kunnalliseen päätöksentekoa ha-luttiin tehostaa ja paikallista joustavuutta lisätä, liiat säädökset koettiin rajoittavan kuntien toimintavapautta (Lehto 2001, 107). Taustalla voitaneen nähdä se, että päätöksentekijä on pitkälti vastuussa päätöksistään. Lehto (mt., 108) toteaakin: ”Vastuunkanto on selkeämpi, kun toimintavapaudet ovat suuremmat.” Uusimmasta linjauksesta kertoo myös se, että työministeriössä valmistellaan työmarkkinatuen kustannusten jakamista valtion ja kuntien kesken (Vainio 2004). Kuntien halutaan näin osallistuvan entistä enemmän myös pitkäaikaistyöttömien toimeentulosta huolehtimiseen.
Sosiaalityön ja asiakkaan osalta siirtyminen kunnittain eriytyneeseen palvelujen tuot-tamiseen on erityisen tärkeä. Raunion (2000, 28) mukaan seurauksena on uudenlainen suuntautuminen sosiaalipalveluihin: tällöin ei edes pyritä standardoituun, yhtäläisten palvelujen tuottamiseen koko maan osalta. Valtakunnallisen normituksen sijaan sosiaalipalvelut tuotetaan paikallisten tarpeiden ja voimavarojen mukaan eli lähtökohtana on paikallisuus (mt.). Asiakkaan rooli ja oikeudet eivät tällöin ole enää itsestään selvät. Jos palveluita tarkastellaan paikallisten olosuhteiden ehdollistamana, ei Raunion (mt.) mu-kaan asiakkaalla ole mahdollista vedota yhtäläisiin oikeuksiin palveluihin.
Virallinen sosiaalityö ei suinkaan ole tulossa tarpeettomaksi, vaikka kolmannen sektorin toimijoita ja yksilöiden omaa vastuuta on lisätty. Sosiaalityö kytkeytyy oleellisesti vielä tänäkin päivänä viralliseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sosiaalityön ollessa viimeistä viral-lista ja viimesijaista toimeentulon turvaamista on ymmärrettävää, että hyvinvointivaltio myös pyrkii takaamaan laadukasta palvelua asiakkaille. Kyösti Raunion (2000, 11) mukaan hyvinvointivaltio tarjoamiensa sosiaaliturvan ja palveluiden lisäksi määrittää pit-kälti asiakkaan kanssa tapahtuvan työskentelyn ja sen menettelytavat. Uusin laki, jolla asiakkaan oikeuksia pyritään turvaamaan eli laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000), tuli voimaan vuoden 2001 alusta. Huomion arvoinen kohta lais-sa on asiasisällön lisäksi se, että laki koskee myös yksityisen järjestämää sosiaalihuoltoa.
Virallisen sosiaalityön lisäksi kolmannen sektorin toimijoita todellakin tarvitaan, sillä jo nyt on nähtävissä, että osa hyvinvointivaltiomme jäsenistä valuu turvaverkkojen läpi epävirallisen tuen piiriin (ks. Jouko Karjalainen 2000). Kyösti Raunio (2000, 15) esittääkin oleellisen kysymyksen: ”Voidaanko viimesijaisen sosiaalityön kohtuudella odottaa pystyvän korjaamaan ensisijaisempien järjestelmien aikaansaamia ongelmia ihmis-ten elämässä?” Sosiaalityön alkuaikoina nähtiin sosiaalityön yhdeksi tehtäväksi tehdä itsensä tarpeettomaksi (Maaniittu, 1997, 21). Sittemmin on käynyt entistä selkeämmäksi, että tavoite tuntuu karkaavan entistä kauemmas, mitä lähemmäksi sitä päästään. Uu-sien ongelmien tulemisessa ja vanhojen ilmaantuessa uudestaan näyttää entistä selkeämmältä se, ettei ongelmat ratkea pelkästään korkeamman tason päätöksillä. Kyösti Raunio (2000, 17) korostaakin asiakastason uutta tulemista ja sitä, että asiakastason asiantuntemusta tarvitaan entistä enemmän. Nyt jos koskaan on tilausta sille tiedolle, jota kuntien sosiaalitoimistoissa, valtion virastoissa ja muissa sosiaalihuollon toimipisteissä on kertynyt.
Uusien toimijoiden tulemisen ja vanhojen toimijoiden toimintaperiaatteiden muuttumi-sen takia on nykyään entistä osuvampaa puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Kuten Anttonen (1989, 84) tiivistää, kyseessä on valtion, markkinoiden ja yksittäisten ihmisten ja organisaatioiden muodostama liitto. Yleisesti ottaen kyseessä on selkeä siirtyminen val-tion tuottamasta hyvinvoinnista usean eri tuottajan malliin, jota kutsutaan welfare mix -mallin mukaiseksi hyvinvoinnin tuottamiseksi. Tällöin korostetaan sitä, ettei hyvinvointi voi olla vain valtion tuottamaa, vaan parhaaseen tilanteeseen päästään monien eri tuottajien yhteistyön avulla. Käytännön tasolla kunnat ja valtio pyrkivät erilaisin si-toumuksin ja sopimuksin jakamaan vastuuta ja palveluiden järjestämisestä. Taustalla on Heikki Ervastin (1996, 9) mukaan usein myös liberalistinen näkemys siitä, että hyvin-vointivaltio on tehoton palvelujen tuottamisessa, koska palvelut eivät ole kilpailulle avoimia, eikä asiakkaiden vaatimuksia kuunnella.
1.2 Globaalistuminen ja hyvinvointivaltio
Suomen kokeman syvän laman lisäksi hyvinvointivaltio-ajattelulle uusia ajatuksia ovat tuoneet entistä laajempi kansainvälistyminen. Suomi on laman jälkeen suuntautunut entistä enemmän läntisille maailmanmarkkinoille. Toisaalta Suomi on ollut aktiivisesti mukana entistä laajemmalle levittäytyvässä Euroopan Unionissa.
Globalisaatio itsessään on hyvin monitahoinen ja -ulotteinen. Siihen voidaan oleellisesti liittää taloudellisen puolen lisäksi kulttuurinen, poliittinen ja ympäristöön liittyvät kysymykset (Kosonen & Simpura 1999, 8). Lisäksi edellä mainittuihin liitetään yleisesti myös sosiaalisten vuorovaikutusten globaalistuminen (ks. esim. Alasuutari & Ruuska 1999). Globalisaation eri tahojen lisäksi lienee tärkeää korostaa sitä, että globalisaatiota voidaan pitää ennen kaikkea prosessina. Pekka Kosonen (1999) määritteleekin globalisaation sosiaaliseksi prosessiksi, ”jossa maantieteen rajoitukset taloudellisille, sosiaalisille, ja kulttuurisille yhteyksille vähenevät ja jossa -- ihmiset tulevat tietoisiksi tästä rajoitusten vähenemisestä” (Kososen & Simpuran mt., 8 mukaan).
Samoihin aikoihin laman kanssa talouden alalla koettiin Suomessa suuria muutoksia. Suomi otti suuren askeleen siirtymällä säännellyistä rahoitusmarkkinoista entistä avoi-mempaan ja kansainvälisempään talouteen. Ratkaisevana muutoksena menneeseen voi-daan pitää rahamarkkinoiden deregulaatiota, joka sijoittui 1980- luvulle ja 1990-luvun vaihteeseen (Kosonen & Simpura 1999, 9). Tämän lisäksi kiristyvä kilpailu kansainväli-sistä pääomamarkkinoista on asettanut kansallisvaltiot uudenlaiseen tilanteeseen. Kan-sainvälistä pääomaa houkutellaan ”verohelpotuksilla, työvoimakustannuksilla ja yhteis-kunnan perusrakenteella” (Väyrynen 1998, 115).
Vaikka Suomi toimiikin entistä avoimessa maailmantaloudessa ja pyrkii entistä enem-män edistämään menestymistään kiihtyvässä ja kovenevassa kilpailussa, ei tämä tarkoi-ta sitä, että koko hyvinvointivaltio olisi uhrattava talouden edessä. On huomion arvoista se, että esimerkiksi Euroopan Unionissa, jossa yleisistä taloudellisista linjauksista pääte-tään kansojen välisellä tasolla, jokainen jäsenvaltio saa määrätä omasta kansallisesta sosiaaliturvastaan. Markku Lehto (2001, 59) pitääkin sosiaaliturvaa kansan omatunto-na, jota ei voida viedä rajojen yli saati vaatia muutettavaksi kansainvälistymisen takia. Myös Erik Allardt (1999, 19) huomauttaa: ”hallinnollisten ja poliittisten järjestelmien toimiessa jokseenkin tyydyttävästi, niitä on vaikeata perinpohjaisesti muuttaa.” Täten suuri ja laajamittainen muutos vaatisikin yhteiskunnallisen romahduksen (mt.). Vaikka suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa koeteltiin voimakkaasti laman aikana, ei järjestelmä saati yhteiskunta kuitenkaan romahtanut.
Myös globalisaatioon liittyy periaatteellisia muutostuulia, etenkin liberalismi. Liberalismin hengessä onkin käyty osin hyvin kriittistä keskustelua valtion tehtävistä ja valti-oiden harjoittamasta politiikasta yleensä. Väyrysen (1998, 138) mukaan liberaalinen kritiikki painottaa sitä, että valtioiden tulisi keskittyä vain yhteiskuntarauhan, yksityisomistuksen ja vakauden takaamiseen. Lisäksi on väitetty, että liian pitkälle viety hyvin-vointivaltio aiheuttaa kansantaloudelle pysyviä ja kestäviä vaikutuksia ja häiritsee sen toimintaa enemmän kuin hyödyttää sitä (Ervasti 1996, 9). Tällaiseen keskusteluun liite-tään yleisesti vaatimus markkinoiden vapauttamisesta ja korostetaan entistä globaali-sempia uhkakuvia, jos näin ei toimita. Hyvinvointivaltiot kuten Suomi ja Ruotsi ovat kohdanneet paineita muuttaa verotustaan ja leikata sosiaaliturvaa, jotta kilpailukyky muiden valtioiden kanssa säilyisi. Pienoinen ristiriita sisältyy juuri siihen, että erinäisis-sä kilpailukykyä mittaavissa tutkimuksissa (esim. World Competitiveness Yearbook 2004) Suomi on muiden pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalla sijoittunut kan-sainvälisissä vertailussa terävimpään kärkeen (www.research.fi, mukaan). Kansainvälis-ten vertailuiden paikkansapitävyydestä käydään varmasti keskustelua suuntaan ja toi-seen, mutta ainakin vielä on epäselvää, millainen hyvinvointijärjestelmä olisi optimaali-sin kiihtyvässä maailmantaloudessa.
1.3 Tulevaisuuden asiakkaat
Perinteisesti tulevaisuuden ennustamisessa tutkijat ovat olleet kohtuullisen varovaisia, etenkin hyvinvoinnin tilaa ja muutosten syvyysarviot ovat olleet kovin varovaisia ja maltillisia (Heikkilä & Karjalainen 2000, 7). Suurista uhkakuvista huolimatta, ei ole todennäköistä, että sosiaalipolitiikan harjoittaminen täysin Suomen tasavallassa lopetet-taisiin, saati se, että hyvinvointivaltio kokonaan romuttuisi. Suomen kannalta tulevai-suus näyttää kuitenkin olevan haasteita täynnä.
Vaikuttaakin siltä, että lähitulevaisuudessa sosiaalimenot tuskin tulevat pienenemään. Edelleen jatkuva suuri työttömien joukko on pitänyt huolen siitä, ettei sosiaalimenot ole kääntyneet laskusuuntaan. Laman jälkipyykkiä tullaankin Suomessa pesemään vielä pitkään. 1990-luvun uudet sosiaaliset ongelmat, kuten syrjäytyneiden kasvava joukko ja ylivelkaantuneiden kasvanut joukko (Rauhala 2000, 69-70), odottavat uusia ratkaisu-toimia. Lisäksi edelleen jatkuva ilmaisen leivän jonottaminen, nälän kokeminen ja köy-hyyden uusi tuleminen (ks. esim. Heikkilä ym. 1994 ; Karjalainen 2000) ovat nostaneet entistä kyseenalaisemmaksi kysymyksen siitä, vastaako hyvinvointijärjestelmämme sen asiakkaiden tarpeisiin ja vaatimuksiin. Entistä vaikeammin ratkaistavissa olevat ongel-mat, kuten köyhyys, syrjäytyneisyys ja ongelmien kasautuminen, tulevat varmasti työl-listämään vielä pitkälle tulevaisuuteen. Pirkko-Liisa Rauhala (2000, 71-72) ihmetteleekin syytä sille, miksi samat ongelmat toistuvat osin samanlaisina vuosikymmenistä toiseen. Köyhiä asiakkaita, tosin eri nimillä, on aina ollut ja nähtävästi tulee myös jatkossa olemaan.
Myös väestön jatkuva keskimääräinen ikääntyminen luo paineita sosiaaliturvajärjestel-mällemme. Uhkakuvana hyvinvoinnille on tällöin nähty suuri ja räjähdysaltis eläke-pommi, joka aiheuttaa kasvavia kuluja tulevaisuudessa. Huomioon tulisi eläkkeiden lisäksi ottaa kuitenkin myös niiden saajat, eli eläkeläiset, jotka muodostavat tulevaisuu-dessa lukumääräisesti kasvavan asiakkaiden määrän. Tulevat eläkeläiset ovat varmasti vireämpiä kuin yksikään heitä edeltänyt sukupolvi, mutta siitä huolimatta heidän tarpeensa on otettava huomioon. Entistä aktiivisemmat vanhusiän asiakkaat tulevat varmasti pitämään myös huolta omista etuuksistaan. Kyseessähän on kuitenkin ikäluokka, joka on elänyt koko hyvinvointivaltion laajenemisen ja jolla on ollut mahdollisuus pääs-tä nauttimaan melkein kaikista sen suomista etuuksista.
Tiivistäen voisi todeta, että ainakin lähitulevaisuudessa suurimpina asiakaskuntina tule-vat olemaan entistä aktiivisempi senioriväestö, jatkuvasta työttömyydestä ja työmarkkinoiden epävarmuudesta kärsivä joukko sekä edellä mainittujen lisäksi syrjäytyneiden joukko. Edellä mainituista ensimmäiset tulevat luultavimmin pitävän tiukimmin kiinni eduistaan, kun taasen jälkimmäiset tulevat enemmän tai vähemmän aktiivisesti muiden mukana.
2 NÄKÖKULMIA ASIAKKUUTEEN
Aloitan pohdinnan asiakkuudesta taloustieteiden näkökulmasta, jonka yhteydessä tar-kastelen myös yhteiskuntatieteiden kuvaa asiakkaasta. Tarkastelun kohteena on myös näiden kahden näkökulman läheneminen. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään asiak-kuuden syntyä ja ehkä perinteisintä asiakkuuden määritelmää, kategorisoinnin tuloksena syntyvää asiakkuutta. Lopuksi lähestyn asiakkuutta kansalaisuuden näkökulmasta, jossa osittain yhdistyy aiemmin käsiteltävät asiakkuuden määritelmät.
2.1 Asiakas taloustieteissä ja yhteiskuntatieteissä
Asiakas -termiin liitetään taloustieteissä yleisesti ottaen kuluttamiseen. Asiakashan os-taa ja toimii kuluttajan roolissa. Liiketalouden alalta on olemassa hyvin monia erilaisia sanontoja ja yleistyksiä, joita yleensä liitetään asiakkaaseen ja asiakassuhteeseen. ”Asiakas on aina oikeassa” on hyvä esimerkki kaikkien tuntemasta ja yleisesti sisäistä-mästä fraasista. Toisaalta viimeaikoina on entistä enemmän pyritty rakentamaan asiak-kaan ja liiketalouden harjoittajan välille kestäviä asiakassuhteita, ns. kanta-asiakassuhde ja kanta-asiakkuus ovatkin varsinkin markkinoinnin alalla kovassa huudossa.
Yhteiskuntatieteissä asiakkaalla tarkoitetaan kuitenkin paljon muuta. Sosiaalihuollossa on varmasti osittain loukkaavaa puhua asiakkaasta kanta-asiakkaana, poliittisesti kor-rektimpi termi onkin pitkäaikainen asiakas. Asiakas -termin käyttäminen sosiaalihuol-lossa ei kuitenkaan ole aina ollut itsestään selvyys. Alun pitäen sosiaalityön ja sosiaali-politiikan kohteita kutsuttiin tyystin toisiksi. Lyhyessä katsauksessa menneeseen löytyy jo vähemmän neutraaleja termejä asiakkaan tilalle. Pelkkään köyhäinhoitoon pitäyty-vässä sosiaalipolitiikassa asiakkaita kutsuttiin vaivaisiksi, eläteiksi, syytinkiläisiksi (Ka-risto, Takala & Haapola 1999). Vasta kattavien sosiaalivakuutusten ja perhepoliittisten uudistusten sekä paranevan sosiaaliturvan myötä asiakkuus tuli terminä sosiaalityöhön ja sosiaalipolitiikkaan yleisesti.
Nykyään käytettävään asiakas -termiin liittyy omasta mielestäni jotakin arvokasta. Taustalla voidaan nähdä pyrkimys siihen, että kun apua tarvitsevaa kutsutaan asiak-kaaksi, hän ei leimaudu jo kielellisellä tasolla. Kun toimeentulotukea hakevasta käyte-tään nimitystä asiakas, hän ei leimaudu sen enempää kuin terveyskeskuksen tai työvoi-matoimiston asiakas. Oppikirjamainen määritelmä asiakkuudesta kuuluu seuraavalla tavalla (Taipale, Lehto, Mäkelä, Kokko, Kling & Viialainen 1998, 184):
”Palvelujen käyttäjää nimitetään sosiaalihuollossa asiakkaaksi ja tervey-denhuollossa potilaaksi. Esimerkiksi neuvolatyössä ja mielenterveyspalve-luissa asiakas-sanan käyttö on kuitenkin yleistynyt, koska se on kantaaot-tamattomampi, ja sopii tilanteisiin, jossa tavataan perheitä tai laajempia verkostoja.”
Erilaisista lähtökohdista ja osin erilaista asiakasta tarkoittavista näkökulmista huolimat-ta, sosiaalitieteiden asiakas on entistä enemmän muuttumassa taloustieteiden asiakkaan kaltaiseksi. Tästä näkökulmasta asiakas nähdään suoranaisena kuluttajana ja toisaalta palvelujen käyttäjänä (Niiranen 2002, 69). Kuluttajan näkökulman korostuminen liittyy entistä markkinaistuvampaan sosiaalipolitiikkaan kahdella ulottuvuudella, kuluttajaan liitetään maksuvalmius sekä siihen liittyvä mahdollisuus valintaan (Saarelainen 1999, Niirasen mt., mukaan). Tällöin korostuu myös aiemmin mainitsemani kuluttajan vah-vaan asemaan liitetyt mieltymykset, jos palvelu ei miellytä, aina voi vaihtaa palvelun tuottajaa. Asiakkuutta kuluttajana on mielestäni hyvin vaikea liittää juurikaan muihin kuin sosiaalipalveluihin. Sosiaalityön osalta asiakkaalla ei ole juurikaan mahdollisuutta vaihtaa esimerkiksi asioita käsittelevää sosiaalityöntekijää muuta kuin valitusteitse tai muuttamalla itse eri työntekijän piiriin (Arnkil & Eriksson 1996, 73). Tehdyistä päätök-sistä on tietenkin mahdollista vaatia oikaisua tai päätöksen uudelleen käsittelemistä, kuten yleisiin oikeusperiaatteisiin kuuluukin.
Muutos kuluttajaksi ei kuitenkaan käy täysin ongelmattomasti. Vuokko Niiranen (2002, 69) korostaakin, että tällöin oletetaan, että sekä kansalaiset ja palveluiden tuottajat omaavat valmiudet toimia kuluttajana ja toisaalta kohdata kuluttaja-asiakas. Niirasen mukaan ei ole takeita siitä, että sosiaalipalveluiden ja -työn asiakkaat omaisivat auto-maattisesti valmiuksia kuluttaa missä tahansa, mitä tahansa haluavat (mt.). Mielestäni taustalle piilee ajatus taloustieteen ihmisihanteesta, rationaalisesti käyttäytyvästä yksi-löstä, joka tietää aina mitä haluaa ja osaa myös toimia oikein sen suhteen. Rohkenen väittää, että kaikista asiakkaista ei ohjastuksen avullakaan saada rationaalisesti käyttäy-tyviä kuluttajia. Tiettyjen sosiaalipalveluiden, kuten päivähoidon kohdalla, aktiivisuus ja kuluttajan roolin vahvistuminen on täysin mahdollista. Toisaalta joidenkin toisten sosiaalipalveluiden kohdalla kuluttajan roolia voi olla vaikeaa ellei mahdotonta lisätä.
Viimeisimmällä sosiaalihuollon asiakasta koskevalla lainsäädännöllä (Laki asiakkaan asemasta ja oikeuksista sosiaalihuollossa) on kuitenkin haluttu vahvistaa juuri kulutta-juuteen liittyviä ominaisuuksia. Erkki Kemppainen (2001, 65-66) toteaakin, että tavoit-teena on ollut luoda avoimuutta sosiaalihuollon menettelyyn ja korostaa asiakaslähtöi-syyttä. Keskeisimmät muutokset ovat koskevat juuri yksilöä. Yksilö on avun tarpees-taan huolimatta täysivaltainen, jolloin hän valitsee itselleen parhaiten sopivan palvelun (mt.). Kemppainen ei näe suurta eroa enää asiakkaan ja kuluttajan välillä, molempien oikeudet kun on turvattu lainsäädännöllä. Ainoa hidaste tälle asiakas-kuluttajalle ovat-kin Kemppaisen (mt.) mukaan häntä sitovat oikeudet ja velvollisuudet, jotka syntyvät hänen yhteisössään. Kemppaisen kuvailema asiakas läheneekin kuvaa asiakkaasta aktii-visena kuluttajan roolin ymmärtämänä kansalaisena, johon palaan kappaleessa 2.3.
Alussa kuvaamani erot taloustieteen aktiivisen ja rationaalisen kuluttajan ja sosiaalitie-teiden asiakkaan välillä ovat siis kutistumassa. Korrektista asiakas termistä ollaan uuden lainsäädännön myötä siirrytty vauhdilla entistä itsetietoisempaan ja täysivaltaiseen ku-luttaja-asiakkaaseen. Lainsäädännön avulla on pyritty turvaamaan yksilön oikeudet ja asema, sekä yksinkertaisesti lisäämään kansalaisten tietämystä omista oikeuksistaan ja vaikuttamisen mahdollisuuksista sosiaalihuollossa. Sosiaali- ja terveysministeriön op-paassa (2001:11, 2) todetaan, että lain keskeisinä tarkoituksina on edistää asiakaslähtöi-syyttä, asiakassuhteen luottamuksellisuutta ja oikeutta hyvään kohteluun ja hyvään sosi-aalihuoltoon. Laissa on toisaalta nähtävissä vaatimus siitä, että vaikka asiakkaan suhde onkin osin alisteinen, on hänellä oikeus hyvään kohteluun ja hyvään sosiaalihuoltoon. Pienenä vertauksena voidaan todeta, että lainsäädännössä on pienimuotoinen aste-ero, sillä perustuslain 19 §:n mukaan yksilöllä on ”oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” Välttämättömän toimeentulon saajasta ollaan jo lainsäädännön puolesta siirtymässä oikeuksistaan kiinnipitävään asiakkaaseen, joka vaatii ja kelpuuttaa vain hyvän palvelun. Tämä näkökulma on perin vastakkainen perinteiselle käsityksellä asi-akkuudesta, joka liitetään etenkin asiakkuuden syntymiseen.
2.2 Asiakkuus kategorisaationa
”Asiakkuuden edellytykset täyttyvät, kun yksilö tai ryhmä tulee määritel-lyksi johonkin sosiaaliset ongelmat -kategoriaan ja kun tämän sosiaalisen ongelman hoidon katsotaan vaativan väliintuloa tai kun sen poistamiseksi nähdään olevan mahdollista suorittaa joitakin toimenpiteitä.” (Jokinen, Ju-hila & Pösö 1995, 19)
Jokisen, Juhilan ja Pösön määritelmästä ovat sosiaalihuollon lainsäädännössä painotetut periaatteet, eli asiakkaan itsemääräämisoikeus, mahdolliset toiveet ja mielipide, jätetty pois. Tämä johtuu osin siitä, että edellä mainitut tutkijat kuvaavatkin lähinnä asiakkuu-den syntymistä. Toisaalta he korostavat, että kategorisaatio säilyy olennaisena osana asiakkuutta, jos asiakkuutta tarkastellaan prosessina (mt.). Tällöin asiakkaan rooli voi vaihdella suuresti prosessin aikana. Yleisesti ottaen asiakkuus loppuu silloin, kun asiak-kaan ongelmat ratkeavat tai asiakasta ei voida auttaa kyseisessä organisaatiossa (Jokinen ym. mt., 19-20).
Mielenkiintoiseksi asiakkaan kategorisoimisen tekee mielestäni se, että tällöin voidaan pohtia sitä, kuka viime kädessä päättää milloin asiakkuus syntyy? Tekeekö päätöksen viranomaiset, sosiaalialan ammattilaiset vai rationaalisesti toimiva yksilö, joka päättää vapaasta omasta tahdostaan siirtyä asiakkuuden piiriin? Jokisen, Juhilan ja Pösön (1995, 19) määritelmän näkökulmana on viranomaisen katse potentiaalisiin asiakkaisiin. Täl-löin määrittelyn asiakkaaksi tekee viimekädessä sosiaalialan työntekijä, ei niinkään itse asiakas. Voidaanko tällöin edes puhua asiakkaan oman mielipiteen kuulemisesta ja huomioon ottamisesta?
Yksi näkemys asiakkuuden kategorisoimiseen syntyy, kun tarkastellaan kategorisoimis-ta tarkemmin ongelman määrittelyn kautta. Tom Erik Arnkil ja Esa Eriksson (1996, 70) korostavat ongelmien keskeisyyttä, koska ”asiakkuuden avaussuhteet muotoutuvat väistämättä ongelman määrittäminä.” Arnkillin ja Erikssonin näkemys asiakkaan aktiivisuudesta ja omatoimisuudesta liittyy yksilön hoitomotivaatioon: asiakkaan tulee olla tarpeeksi avuton ratkaisemaan itse ongelmansa, mutta tarpeeksi kyvykäs, että tajuaa sen ja hakee itse apua. Tällöin syntyykin ihannetapaus: ”sopivan avuton ja riittävän motivoitunut” (mt., 71).
Ihannetapauksen vastakohtana voitaneen pitää yksilöä, joka ei määritä itseään niin on-gelmaiseksi, että hän kokisi tarvitsevansa sosiaalialan ammattilaisten apua. Arnkillin ja Erikssonin (1996, 72) mukaan tällöin ”ammattilaisella on täysi työ saada asiakas tajuamaan avuttomuutensa” ja toisaalta oman ammattitaitonsa. Suvi Raitakari (2002, 48) tarkastelee asiakkuutta modernissa tulkintakehyksessä, jolloin professionaalisuus näh-dään auktoriteettia luovana suhteessa asiakkuuteen. Raitakarin (mt. 48-49) mukaan ”vahva professionalismi tuottaa ja edellyttää väistämättä vastinparikseen itsemääräämisoikeudeltaan rajoitettua asiakasta.” Tällöin mielestäni ajatellaan, että korkeasti koulutetuilla sosiaalialan ammattilaisilla on erityistä tietoa, joka oikeuttaa epäsuhtaisen vallankäytön ja asiakassuhteen. Arnkill ja Eriksson (1996, 70) esittävätkin hypoteettisen tilanteen, jossa asiakkailla ei olisi ongelmia. Tällöin psykososiaaliset ammattilaiset olisivat täysin jouten ”tai yrittämässä todistaa, että jokaisella on ongelmia vaikkei heistä siltä tunnukaan” (mt.). Tällöin lähestytään sitä kriittistä ajatusta lääketieteen ihmisestä, jolloin ajatellaan ettei kukaan ole täysin terve, tutkimuksia ja kokeita on vain tehty liian vähän.
Arnkill ja Eriksson (1996, 72) erottavat vapaaehtoisuuteen perustuvan ja osittaiseen pakkoon perustuvat yksiköt toisistaan. Vapaaehtoisissa yksiköissä asiakkaat voivat ää-nestää jaloillaan, kun taasen pakkoon perustuvissa asiakasyksiköissä ”ammattilainen voi vain toivoa, että ne [voimavarat] suuntautuisivat toisin” (Arnkill & Eriksson mt., 72). Yleisesti ottaen vapaaehtoisuudesta ei voitane juurikaan puhua sosiaalitoimiston asiak-kuuden kannalta. Arnkillin ja Erikssonin (mt.) mainitsemissa esimerkeistä vapaaehtoi-suus on melko vähäistä: asiakkaalta on rahat loppu, hän tarvitsee maksusitoumuksen tai lapsista on tehty suojeluilmoitus. Anne Salomaa (1986, 85) kyseenalaistaakin toimeentulotuen yksilön vapaana valintana, jos muita vaihtoehtoja toimeentulemiseksi ei ole. Täysi valta päätöksistään yksilöllä onkin tänä päivänä enää juuri epävirallisen sektorin, kuten vapaaehtoisten järjestöjen ja seurakuntien, avun piirissä. Toisaalta kolmannellakin sektorilla osittain pyritään entistä virallisempaan ja standardisoidumpaan avun antoon, johon kuuluu asiakkaan tilanteen tarkastelu kokonaisuutena ja toimeentulotuen ensisijaisuus (ks. Karjalainen 2000), jolloin ei mielestäni enää olla kaukana luvun alussa esittämästäni asiakkuuden määrittelystä kategorisaation kautta.
Kategorisaatio ei kuitenkaan koskaan ole täydellinen. Ihmisten ja asiakkaiden kategorisoimiseen liittyy aina se ongelma, että millään kategorisaatiolla ei ole mahdollista rajata hyvin tarkasti ja osuvasti juuri sitä joukkoa, joka kaikista eniten tarvitsee apua. Kun yksilöiden ei itse anneta määrittää avuntarvettaan vaan se jätetään ammattilaisille, ongelmana on rajauksen tekeminen. Juho Saaren (1998, 106) mukaan tällöin pienimuotoinen sosiaaliturvan ja -palveluiden väärinkäyttö joudutaan hyväksymään, jotta kaikki todellisen avun tarpeessa olevat kuuluvat avustusten piiriin. Ongelmana on vielä ei-tarvitsevan ja tarvitsevan välisen rajan määrittäminen. Raja on hyvin häilyvä, koska täyttä varmuutta ei voida saavuttaa siitä, onko ihminen joutunut tarpeenalaiseen tilaan omasta tahdostaan vai ei (Goodin 1988, 184-228, Saaren, mt. mukaan). Liian tiukkojen rajausten kääntöpuolena on tietenkin se, että mahdollisten väärinkäyttäjien mukana on etuisuuksien piiristä rajattu myös todella tarvitsevia (Saari 1998, 106).
Asiakkuus kategorisaation tuloksena kuvastaa asiakkuutta hyvin juuri silloin, kun halutaan rajata asiakkaiden joukosta tiettyjä sosiaalisia ongelmia ja niiden vaikutuksia. Ihmisten kategorisoiminen asiakkaiksi on kuitenkin ristiriidassa niiden periaatteiden kans-sa, joita sosiaalihuollon lainsäädännössä korostetaan. Toisaalta kategorisoiminen liittyy oleellisesti sosiaalipolitiikan rahoitukseen ja etenkin sosiaalipolitiikan poliittiseen näkö-kulmaan. Ylenpalttinen etuisuuksien jako nähdään yleisesti ottaen yksilöiden työmoraalia rapauttavana, joten on luonnollista, että etuisuuksia pyritään kohdentamaan niitä eniten tarvitseville. Haasteena onkin luoda mahdollisimman kannustava sosiaaliturvajärjestelmä. Tällöin tullaan taas määrittelemisen ongelmallisuuteen, kuka on pätevin antamaan vastauksen kysymykseen avun saajista, professionaalit vai potentiaaliset asiakkaat itse? Kaiken kaikkiaan kategorisoinnin antama kuva asiakkaasta on perin erilainen ver-rattuna aktiiviseen kuluttaja-asiakkaaseen, jota tarkastelin aikaisemmin. Pohtimisen arvoista onkin mielestäni se, onko aktiivisen asiakkuuden kuvaa mahdollista edes yhdistää passiiviseen, avun kohteena olevaan asiakkaaseen? Kolmas näkökulma, jossa uutta uljasta asiakasta on pyritty kuvaamaan liittyy ajatukseen kansalaisuudesta asiakasta määrittävänä ominaisuutena.
2.3 Asiakkuus osana kansalaisuutta
Aloitan tarkastelun asiakkaan roolista ja sen suhteesta osana kansalaisuutta. Johanna Nurmi (1999, 269) erottelee ensinnäkin asiakkaat, joita voivat olla yksittäisen kansalai-sen ohella erilaiset ryhmät, yhteisöt, yritykset ja laajasti ymmärrettynä koko yhteiskunta. Toisaalta ulottuvuus laajenee, kun sama asiakas voi käyttämisen ja maksamisen lisäksi olla päättämässä siitä (mt.). Kansalainen ei tällöin ole pelkkä passiivinen avustuksen kohde, vaan poliittisten päätösten kautta kehitykseen osallistuva aktiivinen yksilö. Lainsäädännön (laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista) uudistuksessa ei ole unohdettu asiakastason vaikuttamista ja asiakkaan oikeuksien korostamista. Nurmi (mt., 271) toteaakin: ”Kansalaisten kustakin palvelusta sen tuottajille asiakkaina antaman palautteen tulisi kulkea poliittisille päätöksentekijöille.” Asiakkaan vaikuttaminen on tällöin kaksitasoista, ensinnäkin asiakkaana ja palautteen antajana, toisaalta mahdol-lisena päätöksentekijänä, joko suoraan tai välillisesti.
Kuinka pitkälle asiakaslähtöisyys ja asiakkaan osallistuminen voidaan sitten viedä? Nurmen (1999, 270) mielestä julkisten palveluiden laadun tarkastelua hankaloittaa julkiseen hallintoon sisältyvä kaksoisrooli, jolloin viranomainen on palvelujen järjestäjä ja usein tuottaja, mutta samalla käyttäjien edustaja. Tällöin on Nurmen (mt.) mukaan ymmärrettävä, että julkisen vallan toimissa on väkisin sellaisia elementtejä ja toimia, joista ei voida tinkiä asiakastyytyväisyyden takaamiseksi, kuten esimerkiksi huostaanotto. Toisaalta yksilön ominaisuudet asettavat rajoituksia osallistumiselle. Vuokko Niiranen (2002, 72) korostaa sitä, että kansalaisilla tulee olla edellytykset osallistumiselle. Näitä ovat hänen mielestään ”legitimoitujen osallistumisen kanavien ohella tieto, oikeusturva, mahdollisuus valvoa profession ja päätöksentekijöiden toimintaa sekä -- taito, halu ja kyky osallistumiseen” (mt.).
Yksilön roolin korostaminen on tärkeää sillä, jos yksilö ei saa vaikuttaa päätöksiin, jotka koskevat häntä itseään, ei hänen uskonsa muuhunkaan vaikuttamiseen lujitu (Niira-nen 2002, 72). Sosiaalityöllä onkin historiallisessa katsauksessa köyhälistön huolehtimisen sijaan tullut tehtäväksi nostaa asiakkaat täysivaltaisiksi kansalaisiksi (Satka 1995, Lehdon 1997, 108 mukaan). Tuo tehtävä ei ole hävinnyt mihinkään entistä modernimmassa yhteiskunnassa, jossa syrjäytyminen on noussut keskeiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi. Asiakkaiden täysivaltaisen roolin ja osallistumisen korostaminen nähdään osaltaan tukevan kansalaisuuden ja elämänhallinnan vahvistamista.
Aktiivisuudella ja osallistumisella on kuitenkin olemassa myös kääntöpuolensa. Juho Saari (1998, 107) pitää perusongelmana sitä, että kun kansalaisilla on ”vääristyneitä preferenssejä”, joista esimerkkinä Saari esittää, että jokainen työtön haluaa työttömyyskorvauksen vaikkei sitä tarvitsisi. Risto Harisalo ja Ensio Miettinen (1995, 191) esittävätkin, että on turha syyttää rationaalisesti toimivaa yksilöä, joka toimii normien ja ehtojen mukaan maksimoiden samalla omat etuutensa. Liika aktiivisuus omien etuuksien maksimoinnissa mielletäänkin yleisesti sosiaalityöntekijöiden keskuudessa sosiaaliturvan väärinkäytöksi. Tällöin ajatellaan, että tukea haetaan tarpeeseen, joka ei vastaa työntekijän mielestä lain alkuperäistä tarkoitusta (Mäntysaari & Rajavaara 1999, 89). En kuitenkaan väitä, että pelkkä lisääntynyt tietoisuus omista oikeuksista johtaisi sosiaaliturvan etuuksien ja palveluiden väärinkäyttöön. Kysymys onkin siitä, miten yksilöiden preferenssit saataisiin vastaamaan vallanpitäjien preferenssejä. Tällöin on varmasti tärkeää, että asiakasta kuunnellaan ja se, että hän voi osallistua itse päätöksentekoprosessiin.
Erkki Kemppainen (2001, 67) kokee yksilön muuttuvan roolin menevän jopa pidemmälle kuin aiemmin käsitelty kuluttaja-asiakas. Aktiivinen kansalainen voi toimijana muuttaa ympäristöään ja vallitsevaa yhteiskuntaa osallistumisella. Kemppaisen näkemys aktiivisesta toimijasta on yhdenmukainen kansalaisen käsitteen kanssa, jolloin kansalainen voi toimia useassa eri roolissa. Näkemys kansalaisten osallistumisesta hyvinvoinnin luomiseen liittyy muutoksiin hyvinvoinnin tuottamisessa, mutta myös yhteiskunnalliset rakenteet ovat estäneet osallistumisen syntymistä. Johanna Nurmen (1999, 276-277) mukaan ”hyvinvointivaltiossa on muodostamaan asiantuntija- ja toiminta-areenoista professionaalisia ketjuja, jotka ovat saaneet oikeutuksensa erilaisten ammatillisten diskurssien ja niissä vahvistuneiden toimintastrategioiden kautta.” Virallisen tiedon kyseenalaistamiseksi vaaditaan tällöin asiakkaiden omaa ääntä, omaa osallistumista. Juuri kansalaisten osallistuminen voi olla ratkaisu pyrittäessä kohti entistä yksilöllisempiä ja parempia sosiaalipalveluja ja parempaa asiakkuutta. Nurmi (mt., 279) korostaa kuiten-kin sitä, ettei kaikkien tarvitse osallistua kaikkeen, vaan on luotava ennen kaikkea erilaisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia.
Useita erilaisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia tarvitaan juuri sen takia, että ”postmodernia elämää luonnehtii voimistuva yksilöllisyys” (Raunio 2000, 72). Kyösti Raunion (mt.) mukaan ihmisillä on tällöin entistä yksilöllisempiä lähtökohtia ja myös entistä yksilöllisemmät valinnat. Tällöin myös asiakkaan kohtaaminen edellyttää uuden-laista suhtautumista, yksilökohtaista palveluohjausta (mt., 79). Entistä itsetietoisempi ja päätöskykyisempi asiakkuus edellyttää entistä enemmän asiakkaan aseman kunnioitta-mista ja hänen päätösvaltansa huomioonottamista. Johanna Nurmi (1999, 280) kutsuu kaikkein korkeinta osallistumisen tasoa ”valtaistamisen tasoksi”. Tällöin kansalaisella on Nurmen mukaan mahdollisuus hallita koko prosessia, määritellen itse tarpeensa, päämääränsä ja keinot (mt.). Sen lisäksi kansalainen itse arvioi prosessia, korjaten sitä ja vastaten myös seurauksista (mt.). Nurmi kuitenkin myöntää, että tällaisen tason saavut-taminen on joidenkin palveluiden kohdalla vaikeaa, jopa mahdotonta (mt.). Yleisenä periaatteena mahdollisimman suuri päätösvalta omista asioista on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen.
LOPUKSI
Tässä tekstissä pyrittiin tarkastelemaan asiakkuuden muuttuvaa kuvaa tämän päivän nyky-yhteiskunnassa. Pohdinnan aiheena oli asiakkuus, mitä se tarkoittaa ja miten se määritellään. Asiakkuutta lähestyttiin kolmesta keskeisestä näkökulmasta, yhtäältä pohtien niiden suhdetta vallitsevaan lainsäädäntöön, toisaalta pohtien näkökulmien suhdetta toisiinsa.
Sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio ovat Suomessa läpikäyneet pitkän kehityksen. Tuon kehityksen myötä myös asiakkuuden kuva on muuttunut melko perinpohjaisesti. Yhteiskunnan eläteistä ja oikeudettomista suojateista on ainakin periaatteen tasolla tullut täysivaltainen, tasavertainen asiakas. Asiakkuuden tarkka määritteleminen on haasteellinen tehtävä, mutta aihetta on mahdollista lähestyä erilaisista ja ristiriitaisista näkökulmista. Tässä työssä näkökulmina ovat lähinnä olleet tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden näkemykset asiakkuudesta ja sen merkityksestä sosiaalialalla.
Lainsäädännön tasolla vaaditaan asiakkailta osallistumista, oikeuksiensa tiedostamista ja samalla syntyvää luotettavaa asiakkuutta. Toisaalta liika aktiivisuus ja etuuksiensa tiedostaminen mielletään vääristyneiksi mielihaluiksi, jopa sosiaaliturvan väärinkäytöksi. Asiakkuudessa on kuitenkin havaittavissa eri näkökulmien perusteella selkeä muutostrendi, tavoitteena on vahvistaa asiakkaiden mielikuvaa itsestään ja omista oikeuksistaan. Ihanneasiakkaasta rakentuva kuva on kuitenkin täynnä ristiriitoja. Voivatko sosiaalityön asiakkaat loppujen lopuksi olla niin valtaistuneita, rationaalisesti toimivia yksilöitä kuin toivotaan?
Silti asiakkuus on sosiaalipolitiikan alalla melko tutkimaton aihepiiri. Asiakkuuteen liittyviä tutkimuksia on kuitenkin jonkin verran olemassa. Näkökulmina tutkimuksissa on kuitenkin useimmiten juuri viranomaisten näkemys asiakassuhteesta ja se, kuinka viranomaisen tulisi luoda mahdollisimman toimiva asiakassuhde (ks. esim. Särkelä 2001). Asiakassuhde itsessään nähdään usein hyvin tärkeänä auttamistyön onnistumiselle, mutta itse asiakkaasta, hänen roolistaan, kokemuksistaan ja tunnoistaan ei juurikaan ole tutkimuksia. Poikkeuksena voi kuitenkin nostaa Anne Salomaan (1986) tutkimuksen, jossa hän tarkasteli asiakkaiden elämäntilannetta ja heidän kokemuksia toimeentu-lotuesta. Hyvää tutkimuksessa oli juuri epävirallisen tietouden, ihmisten omien kokemusten nouseminen kuuluviin. Toisaalta tutkimus on jo osin melko iäkäs, ennen syvintä lamaa kirjoitettu, ja alussa mainitsemani muutospaineet asiakkuudelle, voisivat hyvinkin näkyä haastatteluissa, jos tutkimus tehtäisiin tänä päivänä. Laajemman tutkimuksen aihe olisikin mielestäni siinä, miten hyvin kansalaisten mielikuvat asiakkuudesta kohtaavat viranomaisten ja professionaalien käsityksen samasta aiheesta.
LÄHDELUETTELO
Alasuutari, P. & Ruuska, P. Post-patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Vastapaino.
Allardt, E. 1999. Kansalaisdemokratia ja hyvinvointivaltio globalisaation kourissa. Te-oksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maail-massa. Tampere: Gaudeamus, 14-27.
Anttonen, A. 1998. Valtiollisesta yhteisölliseen sosiaalipolitiikkaan. Mänttä: Sosiaali-turvan Keskusliitto.
Arnkill, T. E. & Eriksson, E. 1996. Kenelle jää kontrollin musta pekka -kortti? Sosiaali-toimisto verkostoissaan. Jyväskylä: Stakes.
Ervasti, H. 1996. Kenen vastuu? Tutkimuksia hyvinvointipluralismista legitimiteetin näkökulmasta. Jyväskylä: Stakes.
Goodin, RE. 1988. Reasons for welfare: The polititical theory of the welfare state. Princeton: Princeton University Press.
Harisalo, R. & Miettinen, E. 1995. Vastuuyhteiskunnan peruslait. Jyväskylä: Tampere University Press.
Heikkilä, M., Hänninen, S., Karjalainen J., Kontula O. & Koskela, K. 1994. Nälkä. Hel-sinki: Stakes.
Heikkilä, M. 1995. Hyvinvointivaltio on kestänyt yllättävän hyvin. Turun Sanomat 11.11.1995.
Heikkilä, M. & Karjalainen, J. 2000. Esipuhe. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Tampere: Gaudeamus, 7-16.
Jokinen, A., Juhila, K. & Pösö, T. 1995. Tulkitseva sosiaalityö. Teoksessa Jokinen, A., Juhila, K. & Pösö, T. (toim.). Sosiaalityö, asiakkuus ja sosiaaliset ongelmat. Konstruk-tionistinen näkökulma. Jyväskylä: Sosiaaliturvan keskusliitto, 9-31.
Karisto, A., Takala, P. & Haapola, I. 1999. Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämänta-van ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa. Juva: WSOY.
Karjalainen, J. 2000. Perusturvan tuolla puolen. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Tampere: Gaudeamus, 86-102.
Kemppainen, E. 2001. Huollettavasta asiakkaaksi. Sosiaalihuollon oikeudet. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry.
Kosonen, P. 1999. Globalisaatio sosiologisena käsitteenä. Sosiologia 36 (3): 181-192.
Kosonen, P. & Simpura, J. 1999. Sosiaalipolitiikka ja maapalloistuminen: vastauksista kysymyksiin. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). Sosiaalipolitiikka globali-soituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus, 7-13.
Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 22.9.2000/812.
Lehto, M. 2001. Sosiaalipolitiikka edistyksen asialla. Jyväskylä: Vastapaino.
Lehto, J. 1997. Sosiaalityö ja perusoikeudet. Teoksessa Viialainen, R. & Maaniittu, M. (toim.). ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Sosiaali- ja terveysministeriö, 103-116.
Maaniittu, M.1997. Paikkaansa etsivä sosiaalityö: voiko sosiaalityö tehdä itsensä tar-peettomaksi? Teoksessa Viialainen, R. & Maaniittu, M. (toim.). ”Tehdä itsensä tarpeet-tomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Sosiaali- ja terveysministeriö, 21-26.
Mäntysaari, M. & Rajavaara, M. 1999. Sosiaalityön ammattilaisten näkökulmia toi-meentulotuen väärinkäyttöön. Teoksessa Hellsten, K. & Uusitalo, H. (toim.). Näkökul-mia sosiaaliturvan väärinkäyttöön. Jyväskylä: Stakes, 81-106.
Niiranen, V. 2002. Asiakkaan osallistuminen tukee kansalaisuutta sosiaalityössäkin. Teoksessa Juhila, K., Forsberg, H. & Roivainen, I. (toim.). Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: SoPhi, 63-80.
Nurmi, J. 1999. Tavoitteena uusi palvelukulttuuri. Teoksessa Koskiaho, B., Nurmi, J. & Virtanen, P. Kansalaisen sosiaalipolitiikka. Kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio 2000-luvulla. Juva: WSOY, 256-280.
Raitakari, S. 2002. Sosiaalityön marginaalistatus – Asiakkuus ja asiantuntijuus moder-nin ja postmodernin tulkintakehyksessä. Teoksessa Juhila, K., Forsberg, H. & Roivai-nen, I. (toim.). Marginaalit ja sosiaalityö. Jyväskylä: SoPhi, 44-62.
Rauhala, P-L. 2000. Onnettomat, oikeudettomat ja osattomat – huono-osaisuus virallis-tulkinnoissa. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.). Köyhyys ja hyvinvointi-valtion murros. Tampere: Gaudeamus, 58-73.
Raunio, K. 2000. Sosiaalityö murroksessa. Tampere: Gaudeamus.
Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosi-aaliturvan keskusliitto.
Saari, J. 1998. Kuluttajakansalaisten suvereniteetti ja työorientoitunut sosiaalipolitiikka: kohdentamismallin hahmotelma. Teoksessa Niemelä, H., Saari, J. & Salminen, K. (toim.). Innovatiivinen sosiaalipolitiikka. Helsinki: Kansaneläkelaitos.
Saarelainen, T. 1999. The Consumption of Best Practises. How to Understand New Public Management. Teoksessa Rouban, L. (toim.). Citizens and the New Governance. Beyond New Public Management. EGPAYearbook. Amsterdam: IOS Press, 187-198.
Salomaa, A. 1986. Toimeentulotuki asiakkaan näkökulmasta. Tutkielma toimeentulotu-en asiakkaiden elämäntilanteista ja heidän kokemuksistaan toimeentulotuesta. Tampere: Tampereen yliopisto.
Satka, M. 1995. Making Social Citizenship. Conceptual practices from the Finnish Poor Law to professional social work. Jyväskylä: University of Jyväskylä, SoPhi.
Särkelä, A. 2001. Välittäminen ammattina. Näkökulmia sosiaaliseen auttamistyöhön. Jyväskylä: Vastapaino.
Sosiaalihuollon asiakkaan asema ja oikeudet. 2001. Helsinki: Sosiaali- ja terveysminis-teriö.
Sunesson, S., Blomberg, S., Edebalk, P.G., Harrysson, L., Magnusson, J., Meeuwisse, A., Petersson, J. & Salonen, T. 1998. The Flight from Universalism. European Journal of Social Work 1 (1), 19-29.
Suomen Perustuslaki 11.6.1999/731.
Suomen tieteen ja teknologian tietopalvelu. 2004. Suomen kilpailukyky. Viitattu 25.10.2004. http://www.research.fi/k_kkyky_fi.html
Taipale, V., Lehto, J., Mäkelä, M., Kokko, S., Kling, T. & Viialainen, R. (toim.). 1998. Sosiaali- ja terveydenhuollon perusteet. Porvoo: WSOY.
The World Competitiveness Yearbook 2004. Lausanne: IMD.
Vainio, R. 2004. Filatov: Osa työttömistä ei kelpaa työnantajille ilmaiseksikaan. Hel-singin Sanomat 15.10.2004, A7.
Väyrynen, R. 1998. Globalisaatio. Uhka vai mahdollisuus? Juva: WSOY.
27.9.2008
Yhteisötalouden uusi tuleminen - Näkökulmia ja pohdintaa sosiaalitaloudesta ja sen tutkimuskohteista
1990-luvulla Suomea koetteli syvä lama. Talouden nopea heikentyminen heijastui no-peasti muuhun yhteiskuntaan. Kun bruttokansantuote aleni roimasti peräkkäisinä vuosina, jatkuvan taloudellisen kasvun varaan rakennettu hyvinvointivaltion rahoitus ajautui kriisiin (Rönkkö 1995, 8). Voitaneen todeta, että 1960-luvulla alkanut hyvinvointivaltion laajentaminen näki päätöspisteensä. Suomen kokema syvä taloudellinen lama 1990-luvun alkupuolella jätti jälkensä myös Suomen nykyiseen hyvinvointijärjestelmään.
1960-luvulla alkanut hyvinvointiyhteiskunnallinen rakennusprojekti koki syvän muu-toksen. Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Uuden tilanteen mullistavuutta kuvaa osuvasti se, että päättäjien jaettavaksi tuli uusien etuuksien sijaan niukkuus (Rönk-kö, mt.). Runsaiden resurssien jakamisen sijaan päättäjien asialistoille kohosi uusi vaatimus toiminnan taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Perinteistä hyvinvointivaltiota toimenpiteineen alettiin pitää liian kalliina ja tehottomana (Helne & Latu 2006, 21).
Sittemmin Suomi on noussut laman jaloista, eikä tällä hetkellä talous ainakaan suoranaisesti vaakalaudalla ole. Suomi on eräiden kilpailukykyä mittaavien tutkimusten mukaan noussut kansainvälisesti kärkimaiden joukkoon. Laman vaikutuksia voidaan kuitenkin aistia nykyajassakin, onhan lamavuosilta perintönä ainakin pitkittynyt työttömyys, johon ei tunnu löytyvän toimivaa ratkaisua. Kuten nykyinen työministeri Tarja Filatov (2006, 15) tilanteen lakonisesti tiivistää: ”Hyvä talouskasvukaan ei automaattisesti vähennä työttömyyttä.”
Jossain määrin laman perintönä ja Euroopan unionin integraation vaikutuksina voidaan myös pitää kaupallisuuden ja talouden lakien uusi tuleminen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sakari Kainulainen (2005, 115) näkee uudistuksen selkeänä muutoksena menneeseen, sillä kaupallisuutta ja taloutta ollaan tuomassa alueille, joihin ei aiemmin ole totuttu, kuten koulutus.
Yhtäältä on voimistunut keskustelu yhteisötaloudesta (social economy / Economie Sociale). Käsitteenä yhteisötalous on alkujaan ranskalainen, minkä syntyyn vaikuttivat vastakkainasettelu työn ja pääoman välillä sekä teollisen kapitalismin mukanaan tuomat ongelmat (Olsson 1995, 25; Pättiniemi 2006, 21). Vaikka käsitteenä yhteisötalous on jo toista sataa vuotta vanha, ei täyttä yksimielisyyttä sen sisällöstä ole vielä tänäkään päivänä.
Yhteisötalouden käsitteen monimuotoisuudesta kertoo esimerkiksi se, että yhteisötalous oli synonyyminä kansantaloudelle ja sosiaalipolitiikalle, ennen kuin ne käsitteinä vakiintuivat (Pättiniemi 2006, 21). Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassakin taloudellista ja sosiaalista on soviteltu yhteen vuosikymmenien ajan. Suomalaiset sosiaalipolitiikan klassikot, kuten Pekka Kuusi ja Heikki Waris pohtivat sosiaalisen ja taloudellisen yh-teensovittamisen ongelmallisuutta. Kuusi (1968, 46¬-49) pohtii sosiaalipolitiikan ja talouden tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmallisuutta ja pitää perinteistä staattista, taloustieteistä tulevaa, näkökulmaa liian kapeana. Heikki Waris taasen (1968, 33) esittää rajaukseksi Carsten Welinderin vuodelta 1945 olevaa jakoa: talouspolitiikan tarkoituksena on lisätä kansantuloa, kun sosiaalipolitiikan tarkoituksena on koettaa vaikuttaa sen jakautumiseen. Eroja ja näkökulmia on siis pohdittu jo useamman vuosikymmenen ajan, selkeää erottelua sosiaalisen ja taloudellisen välillä on tuskin mahdollista edes tehdä, saati edes aina tarpeellistakaan.
Uudemmissa näkemyksissä sosiaalinen ja talous yhdistyvät toisiinsa monella eri tavalla. Jussi Simpuralla (2003, 161) on mielenkiintoinen näkökulma sosiaalisen ja talouden välisiin kytkentöihin: ”yhtäältä sosiaalipolitiikka vaikuttaa monella eri tasolla talousilmiöihin, ja toisaalta se määräytyy yhtä monella tasolla talousilmiöistä tai ilmenee talousilmiöinä.” Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyy toisiinsa kaikilla eri tasoilla, globaa-lista kansalliseen ja yksityiseen, julkisesta yritysten kautta yhteisöjen talouteen (mt.). Simpura korostaa myös poliittista ulottuvuutta tuomalla tarkasteluun myös ne monimut-kaiset verkostot ja instituutiot, joissa sosiaalipolitiikan rahoitus muotoutuu (mt.).
Samalla yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun on noussut entistä voimakkaampana vaa-timus tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Sosiaalitalouden tutkimuksille onkin tällä het-kellä paljon kysyntää. Sosiaalitaloudessa yhdistyy jännitteinen, osin vastakkainen kahtia-asettelu talouden ja sosiaalisen välillä. Sakari Kainulaisen (2005, 115) mielestä ti-lanne muuttuu pahimmillaan eri tieteenalojen poteroista käytävään näennäisargumenttien heittelyyn, ilman että yhteinen keskustelupohjaa löytyy. Keskeinen ongelma Kainulaisen (mt.) mielestä on juuri se, ettei sosiaalitieteilijöillä ole taloustieteestä tarvittavia tietoja, eivätkä taloustieteilijät ymmärrä sosiaalipolitiikan ydintä.
Ristiriidoista ja eroista huolimatta, sosiaalitaloudellinen tutkimus on mennyt eteenpäin. Jouko Kajanojan (2003, 189–190) mukaan uusklassisen taloustieteen trade-off-doktriini on asettanut haasteensa sosiaalitieteille, johon vasta viime aikoina sosiaalitieteet ovat pyrkineet vastaamaan. Trade-off-doktriinin mukaan sosiaaliset tulonsiirrot jarruttavat kansantulon kasvua ja häiritsevät talouden toimintaa (mt., 186). Tällöin laajamittaiset tulonsiirrot nähdään yhteisten resurssien haaskaukseksi ja laaja hyvinvointivaltio nähdään haitalliseksi kaikille osapuolille. Perinteisesti sosiaalitieteissä onkin tarkasteltu vain vähän sosiaalipoliittisten toimenpiteiden taloudellisia vaikutuksia (mt., 189).
Jouko Kajanojan (2003, 190) mukaan 1990-luvulla alkanut keskustelu ja tutkimus inhimillisestä ja erityisesti sosiaalisesta pääomasta on pyrkinyt haastamaan trade-of-doktriinin. Tällöin investoinnit hyvinvointivaltioon ja sosiaalipolitiikkaan nähdään investointina (mt.). Inhimillisellä pääomalla viitataan yksilön tietoihin, taitoihin ja osaamiseen, kun taasen sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan ihmisten välisiä suhteita, kuten luottamusta ihmisten välillä (mt.).
Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma ovatkin herättäneet paljon mielenkiintoa eri tutkijoi-den piirissä. Kajanojan (2003, 192) mukaan inhimillisen pääoman korkea taso näyttää olevan taloudellista menestystä kiihdyttävä tekijä. Myös sosiaalisella pääomalla on ta-loudellisia vaikutuksia. Kajanojan (mt., 193) mukaan useissa eri tutkimuksissa sosiaalista pääomaa kuvaavat tekijät ovat osoittautuneet tärkeiksi selittäjiksi talouskasvua tarkas-teltaessa.
Sosiaalinen pääoma onkin viime vuosina ollut Suomessa paljon esillä ja siitä on toivottu yhdistävää tekijää pehmeän sosiaalisuuden ja kovan talouden välille (Simpura 2006, 31). Sosiaalisen pääoman lisäksi sosiaalitaloustieteen keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi erilaiset sosiaalipalvelut, joiden piiriin voidaan sisällyttää monenlaisia ja -tyyppisiä palveluita. Rajanveto sen suhteen, mitä sosiaalitaloudessa voi ja mitä ei voi tutkia on hyvin väljä. Julian Le Grand, Carol Propper ja Ray Robinson (1992, 2) esittävät, että kaikki yhteiskunnan kohtaamat ongelmat, myös taloudelliset, ovat määritelmällisesti sosiaalisia ongelmia. Le Grandin, Propperin ja Robinsonin rajauksesta ilmenee myös yhteiskuntatieteiden välitön suhde yhteiskuntaan, käsiteltävät ongelmat heijastavat ajankohtaisia ongelmia. Tutkijoiden mielenkiinnon kohteita ovat esimerkiksi asumisen, koulutuksen, terveyden, ympäristön, sosiaaliturvan sekä tulojen ja varallisuuden jakautuminen (mt.).
Yhteisötaloutta käsittelevissä perusteoksissa yhteisötalouden keskeisiksi tutkimuskohteiksi mainitaan voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden, kuten yhdistysten ja säätiöiden harjoittama taloudellinen toiminta. Niina Immonen (2004, 130) on määritelmässään esittänyt yhteisötalouden sisällöksi säätiöiden ja yhdistysten lisäksi osuuskuntien ja keskinäisten yhtiöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa. Lisäksi taloudellisen toiminnan tavoitteena on ”demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenen ja ympäröi-vän yhteisön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia. (Pättiniemen 2006, 22 mukaan).
Kansainvälisesti tarkasteltuna sosiaalitaloudellinen tutkimus on kuitenkin edelleen mel-ko lapsen kengissä. Tarkastelussa, jossa tarkasteltiin vuosien 1996–2000 välillä ilmestyneitä hyvinvoinnin alueelle sijoittuvia taloudellisia tutkimuksia, todettiin tutkimusten määrä hyvin pieneksi, yhteensä sosiaalitaloudellisia tutkimuksia oli 131 (Sefton, By-ford, McDaid, Hills & Knapp 2004, 23). Poikkeuksena hyvinvointialalla on terveyteen ja terveystaloustieteeseen kuuluvat tutkimukset, joita valmistuu muita hyvinvoinnin osa-alueita enemmän. Sefton ym. (mt., 26) tutkijat pitivät osaa tutkimuksista hyvälaatuisina, mutta laadussa oli suuria vaihteluita tutkimusten välillä. Vähäisestä määrästä huolimatta Seftonin ja muiden tutkijoiden mielestä sosiaalitaloudellinen tutkimus tullee ongelmista ja vaikeuksista huolimatta kuitenkin vain lisääntymään tulevaisuudessa (mt.).
Suurimmat ongelmat sosiaalitalouden tutkimuskentässä ovatkin vielä osittain tutkimusperinteisiin liittyviä. Monitieteellisellä tutkimuskentällä vaarana voi hyvinkin olla Kainulaisen (2005, 115) aiemmin esitetty uhkakuva omiin poteroihin kaivautuvista tutki-joista ilman yhteistä keskustelupohjaa. Yleisenä ongelmana on tällöin juuri se, että taloustieteilijöiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä vastustetaan muiden tutkijoiden toimesta (Sefton ym. 2004, 27). Perimmiltään taustalla voidaan nähdä jo aiemmin käsitelty sosiaalisen ja taloudellisuuden yhdistämisen problematiikka. Tutkimusmenetelmien lisäksi sosiaalitalouden kentässä on kuitenkin monia muita haasteellisia tekijöitä.
Osaan tutkimuskohteista, kuten sosiaaliseen pääomaan, liittyy jo perustavanlaatuisia käsitteellisiä näkemyseroja (Simpura 2002, 200). Perustavanlaatuinen ongelma on jo se, ettei sosiaalisen pääoman määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen (Simpura 2006, 32). Tällöin on selvää, että myös ilmiön mittaamisesta ja arvioimisesta on erilaisia käsityksiä (mt.). Jossain määrin kyseenalaista on kuitenkin jo ajatus sosiaalisen pääoman mitattavuudesta, sen erilaisista ulottuvuuksista, laadusta, saati mittaustasosta, jolta tuloksia on saatavissa (mt., 201–204, 218). Sosiaalista pääomaa on kuitenkin haasteista ja ongelmista huolimatta tutkittu sekä maailmalla että Suomessa, eikä käytetyistä menetelmistä enää ole puutetta. Jussi Simpura (mt., 218) ironisoikin tilannetta kehottamalla yleisesti: ”Sitten kaikki joukolla mittaamaan!”
Yksi selkeä ja keskeinen ongelma käytettävien tutkimusmenetelmien lisäksi sisältyy jo itse tutkimuskohteeseen tai -kohteisiin. Systemaattinen kustannusten ja vaikutusten arvioiminen on vaikeaa, koska monet sosiaalista interventioista ovat hyvin monimutkaisia (Sefton ym. 2004, 27). Jotta interventiota olisi ylipäätään mahdollista arvioida, tulee tutkijoiden selvittää perusteellisesti muun muassa seuraavat seikat (Sefton 2000, Sefto-nin ym. 2004, 34 mukaan) : asetetut tavoitteet, ilmenemisaika, vaikutusten määrä, mo-niaineksisuus, toimeenpano, analyysiyksikkö, mittakaava, ulkoiset vaikutukset sekä asiakkaiden rooli interventiossa. Tutkittavien ilmiöiden moniulotteisuus ja -mutkaisuus voi vaatia paljon resursseja, etenkin jos kerättävää tietoa on paljon ja sitä on analysoitava pitkältä ajalta (Sefton ym. 2004, 27). Monivuotiset pitkittäistutkimukset vaativat suu-ria resursseja, joka osaltaan voi selittää sosiaalitaloudellisten tutkimusten vähäistä lukumäärää. Sosiaaliselle alalle on myös vaikea soveltaa taloustieteen jossain määrin kylmiä arviointimenetelmiä, kuten asiakkaiden jakamista koe- ja vertailuryhmiin (Pusa ym. 2004, 28).
Resurssien myöntämisen lisäksi politiikan tekijät voivat vaikuttaa myös konkreettisella tasolla sosiaalitalouden tutkimuskenttään. Taloudellista arviointia ei ole vaadittu tai osattu haluta sosiaaliselle alalle (Sefton ym. 2004, 27; Pusa ym. 2004, 28). Kun vielä tiedostetaan se, että politiikassa yleensä käytetään hyväksi vain sellaista tutkittua tietoa, joka hyödyttää omia intressejä, on ymmärrettävää, ettei taloudellista tutkimusta ole välttämättä haluttu tuoda sosiaaliselle alalle.
Kaiken kaikkiaan sosiaalitalous ja yhteisötalous muodostavat mielenkiintoisen tutkimuskentän, jolla on useita erilaisia toimijoita. Parhaimmillaan kyseessä on taustoiltaan erilaisten toimijoiden puhaltamista yhteen hiileen, jotta yhteiskunnalliselle tutkimuskentälle saadaan tuoretta ja tarvittavaa tietoa erilaisista ongelmista, interventioista ja niiden taloudellisesta puolesta. Haasteita ja ongelmia tällä vielä täysin kokonaan määrittelemättömällä tutkimuskentällä kuitenkin riittää. Tutkijoiden taustat ja arvot eroavat toisis-taan aina jossain määrin ja yhteisen keskustelupohjan löytyminen voi olla vaikeaa. Myös tutkittava kenttä on poikkeuksellinen, erilaiset interventiot ja hankkeet tarjoavat laajan ja mielenkiintoisen tutkimuskentän. Keskeisinä ongelmina on kuitenkin elävän yhteiskunnan ja sen toimintojen moniulotteisuus ja -muotoisuus. Konkreettisten tulosten ja kovien faktojen esiin kaivaminen vaatii pitkäjänteistä tutkimusta, joka taasen vaatii paljon resursseja. Viime kädessä poliittiset päätökset voivat hyvinkin paljon vaikuttaa tutkittaviin kohteisiin ja tutkijoille myönnettäviin resursseihin. Selvää on ainakin se, että sosiaalialan taloudellinen tutkimusta tultaneen näkemään myös tulevaisuudessa.
Lähdeluettelo
Filatov, T. 2006. Sosiaalinen yritys helpottaa vaikeimmin työllistyvien ihmisten asemaa. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 15–20.
Helne, T. & Latu, M. 2006. Johdanto: ”Hyvinvointipolitiikka” ja sen vääryydet. Teok-sessa Helne, T. & Latu, M. (toim.). Vääryyskirja. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 9¬–42.
Kainulainen, S. 2005. Tiedon tuottaja, maailman muuttaja vai molempia? Janus vol. 13 (2), 113–116.
Kajanoja, J. 2003. Sosiaalipolitiikka ja talousteoria. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.
Kuusi, P. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Le Grand, J., Propper, C. & Robinson, R. 1992. The Economics of Social Problems. Third Edition, First Edition Published 1976. Basingstoke: Macmillan.
Olsson, J. 1995. Sosiaalitalouden merkitys EU:ssa. Teoksessa Pättiniemi, P. (toim.). Sosiaalitalous ja paikallinen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopisto, Osuustoimintainsti-tuutti.
Pättiniemi, P. 2006. Mitä on yhteisötalous? Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisöta-lous ja sosiaalinen yrittäjyys, 21–28.
Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosiaaliturvan keskusliitto.
Sefton, T. 2000. Getting less for more: Economic Evaluation in the Social Welfare Field. CASE Paper 44. London: Centre for the Analysis of Social Exclusion.
Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.
Simpura, J. 2002. Sosiaalista pääomaa mittaamassa. Teoksessa Ruuskanen, P. (toim.). Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Keuruu: PS-kustannus, 200–222.
Simpura, J. 2003. Sosiaalipolitiikan monet taloudet. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY, 161–182.
Simpura, J. 2006. Sosiaalinen pääoma ja yhteisötalous. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 31–36.
Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Welinder, C. 1945. Socialpolitikens ekonomiska verkningar.
1960-luvulla alkanut hyvinvointiyhteiskunnallinen rakennusprojekti koki syvän muu-toksen. Yli kolmekymmentä vuotta jatkunut uusien etuuksien jakaminen ja hyvinvointivaltion vastuun lisääminen koki suuren murroksen. Uuden tilanteen mullistavuutta kuvaa osuvasti se, että päättäjien jaettavaksi tuli uusien etuuksien sijaan niukkuus (Rönk-kö, mt.). Runsaiden resurssien jakamisen sijaan päättäjien asialistoille kohosi uusi vaatimus toiminnan taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Perinteistä hyvinvointivaltiota toimenpiteineen alettiin pitää liian kalliina ja tehottomana (Helne & Latu 2006, 21).
Sittemmin Suomi on noussut laman jaloista, eikä tällä hetkellä talous ainakaan suoranaisesti vaakalaudalla ole. Suomi on eräiden kilpailukykyä mittaavien tutkimusten mukaan noussut kansainvälisesti kärkimaiden joukkoon. Laman vaikutuksia voidaan kuitenkin aistia nykyajassakin, onhan lamavuosilta perintönä ainakin pitkittynyt työttömyys, johon ei tunnu löytyvän toimivaa ratkaisua. Kuten nykyinen työministeri Tarja Filatov (2006, 15) tilanteen lakonisesti tiivistää: ”Hyvä talouskasvukaan ei automaattisesti vähennä työttömyyttä.”
Jossain määrin laman perintönä ja Euroopan unionin integraation vaikutuksina voidaan myös pitää kaupallisuuden ja talouden lakien uusi tuleminen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan. Sakari Kainulainen (2005, 115) näkee uudistuksen selkeänä muutoksena menneeseen, sillä kaupallisuutta ja taloutta ollaan tuomassa alueille, joihin ei aiemmin ole totuttu, kuten koulutus.
Yhtäältä on voimistunut keskustelu yhteisötaloudesta (social economy / Economie Sociale). Käsitteenä yhteisötalous on alkujaan ranskalainen, minkä syntyyn vaikuttivat vastakkainasettelu työn ja pääoman välillä sekä teollisen kapitalismin mukanaan tuomat ongelmat (Olsson 1995, 25; Pättiniemi 2006, 21). Vaikka käsitteenä yhteisötalous on jo toista sataa vuotta vanha, ei täyttä yksimielisyyttä sen sisällöstä ole vielä tänäkään päivänä.
Yhteisötalouden käsitteen monimuotoisuudesta kertoo esimerkiksi se, että yhteisötalous oli synonyyminä kansantaloudelle ja sosiaalipolitiikalle, ennen kuin ne käsitteinä vakiintuivat (Pättiniemi 2006, 21). Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassakin taloudellista ja sosiaalista on soviteltu yhteen vuosikymmenien ajan. Suomalaiset sosiaalipolitiikan klassikot, kuten Pekka Kuusi ja Heikki Waris pohtivat sosiaalisen ja taloudellisen yh-teensovittamisen ongelmallisuutta. Kuusi (1968, 46¬-49) pohtii sosiaalipolitiikan ja talouden tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmallisuutta ja pitää perinteistä staattista, taloustieteistä tulevaa, näkökulmaa liian kapeana. Heikki Waris taasen (1968, 33) esittää rajaukseksi Carsten Welinderin vuodelta 1945 olevaa jakoa: talouspolitiikan tarkoituksena on lisätä kansantuloa, kun sosiaalipolitiikan tarkoituksena on koettaa vaikuttaa sen jakautumiseen. Eroja ja näkökulmia on siis pohdittu jo useamman vuosikymmenen ajan, selkeää erottelua sosiaalisen ja taloudellisen välillä on tuskin mahdollista edes tehdä, saati edes aina tarpeellistakaan.
Uudemmissa näkemyksissä sosiaalinen ja talous yhdistyvät toisiinsa monella eri tavalla. Jussi Simpuralla (2003, 161) on mielenkiintoinen näkökulma sosiaalisen ja talouden välisiin kytkentöihin: ”yhtäältä sosiaalipolitiikka vaikuttaa monella eri tasolla talousilmiöihin, ja toisaalta se määräytyy yhtä monella tasolla talousilmiöistä tai ilmenee talousilmiöinä.” Sosiaalinen ja taloudellinen kytkeytyy toisiinsa kaikilla eri tasoilla, globaa-lista kansalliseen ja yksityiseen, julkisesta yritysten kautta yhteisöjen talouteen (mt.). Simpura korostaa myös poliittista ulottuvuutta tuomalla tarkasteluun myös ne monimut-kaiset verkostot ja instituutiot, joissa sosiaalipolitiikan rahoitus muotoutuu (mt.).
Samalla yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun on noussut entistä voimakkaampana vaa-timus tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta. Sosiaalitalouden tutkimuksille onkin tällä het-kellä paljon kysyntää. Sosiaalitaloudessa yhdistyy jännitteinen, osin vastakkainen kahtia-asettelu talouden ja sosiaalisen välillä. Sakari Kainulaisen (2005, 115) mielestä ti-lanne muuttuu pahimmillaan eri tieteenalojen poteroista käytävään näennäisargumenttien heittelyyn, ilman että yhteinen keskustelupohjaa löytyy. Keskeinen ongelma Kainulaisen (mt.) mielestä on juuri se, ettei sosiaalitieteilijöillä ole taloustieteestä tarvittavia tietoja, eivätkä taloustieteilijät ymmärrä sosiaalipolitiikan ydintä.
Ristiriidoista ja eroista huolimatta, sosiaalitaloudellinen tutkimus on mennyt eteenpäin. Jouko Kajanojan (2003, 189–190) mukaan uusklassisen taloustieteen trade-off-doktriini on asettanut haasteensa sosiaalitieteille, johon vasta viime aikoina sosiaalitieteet ovat pyrkineet vastaamaan. Trade-off-doktriinin mukaan sosiaaliset tulonsiirrot jarruttavat kansantulon kasvua ja häiritsevät talouden toimintaa (mt., 186). Tällöin laajamittaiset tulonsiirrot nähdään yhteisten resurssien haaskaukseksi ja laaja hyvinvointivaltio nähdään haitalliseksi kaikille osapuolille. Perinteisesti sosiaalitieteissä onkin tarkasteltu vain vähän sosiaalipoliittisten toimenpiteiden taloudellisia vaikutuksia (mt., 189).
Jouko Kajanojan (2003, 190) mukaan 1990-luvulla alkanut keskustelu ja tutkimus inhimillisestä ja erityisesti sosiaalisesta pääomasta on pyrkinyt haastamaan trade-of-doktriinin. Tällöin investoinnit hyvinvointivaltioon ja sosiaalipolitiikkaan nähdään investointina (mt.). Inhimillisellä pääomalla viitataan yksilön tietoihin, taitoihin ja osaamiseen, kun taasen sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan ihmisten välisiä suhteita, kuten luottamusta ihmisten välillä (mt.).
Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma ovatkin herättäneet paljon mielenkiintoa eri tutkijoi-den piirissä. Kajanojan (2003, 192) mukaan inhimillisen pääoman korkea taso näyttää olevan taloudellista menestystä kiihdyttävä tekijä. Myös sosiaalisella pääomalla on ta-loudellisia vaikutuksia. Kajanojan (mt., 193) mukaan useissa eri tutkimuksissa sosiaalista pääomaa kuvaavat tekijät ovat osoittautuneet tärkeiksi selittäjiksi talouskasvua tarkas-teltaessa.
Sosiaalinen pääoma onkin viime vuosina ollut Suomessa paljon esillä ja siitä on toivottu yhdistävää tekijää pehmeän sosiaalisuuden ja kovan talouden välille (Simpura 2006, 31). Sosiaalisen pääoman lisäksi sosiaalitaloustieteen keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi erilaiset sosiaalipalvelut, joiden piiriin voidaan sisällyttää monenlaisia ja -tyyppisiä palveluita. Rajanveto sen suhteen, mitä sosiaalitaloudessa voi ja mitä ei voi tutkia on hyvin väljä. Julian Le Grand, Carol Propper ja Ray Robinson (1992, 2) esittävät, että kaikki yhteiskunnan kohtaamat ongelmat, myös taloudelliset, ovat määritelmällisesti sosiaalisia ongelmia. Le Grandin, Propperin ja Robinsonin rajauksesta ilmenee myös yhteiskuntatieteiden välitön suhde yhteiskuntaan, käsiteltävät ongelmat heijastavat ajankohtaisia ongelmia. Tutkijoiden mielenkiinnon kohteita ovat esimerkiksi asumisen, koulutuksen, terveyden, ympäristön, sosiaaliturvan sekä tulojen ja varallisuuden jakautuminen (mt.).
Yhteisötaloutta käsittelevissä perusteoksissa yhteisötalouden keskeisiksi tutkimuskohteiksi mainitaan voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden, kuten yhdistysten ja säätiöiden harjoittama taloudellinen toiminta. Niina Immonen (2004, 130) on määritelmässään esittänyt yhteisötalouden sisällöksi säätiöiden ja yhdistysten lisäksi osuuskuntien ja keskinäisten yhtiöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa. Lisäksi taloudellisen toiminnan tavoitteena on ”demokraattisen yhteistyön avulla edistää jäsenen ja ympäröi-vän yhteisön sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää hyvinvointia. (Pättiniemen 2006, 22 mukaan).
Kansainvälisesti tarkasteltuna sosiaalitaloudellinen tutkimus on kuitenkin edelleen mel-ko lapsen kengissä. Tarkastelussa, jossa tarkasteltiin vuosien 1996–2000 välillä ilmestyneitä hyvinvoinnin alueelle sijoittuvia taloudellisia tutkimuksia, todettiin tutkimusten määrä hyvin pieneksi, yhteensä sosiaalitaloudellisia tutkimuksia oli 131 (Sefton, By-ford, McDaid, Hills & Knapp 2004, 23). Poikkeuksena hyvinvointialalla on terveyteen ja terveystaloustieteeseen kuuluvat tutkimukset, joita valmistuu muita hyvinvoinnin osa-alueita enemmän. Sefton ym. (mt., 26) tutkijat pitivät osaa tutkimuksista hyvälaatuisina, mutta laadussa oli suuria vaihteluita tutkimusten välillä. Vähäisestä määrästä huolimatta Seftonin ja muiden tutkijoiden mielestä sosiaalitaloudellinen tutkimus tullee ongelmista ja vaikeuksista huolimatta kuitenkin vain lisääntymään tulevaisuudessa (mt.).
Suurimmat ongelmat sosiaalitalouden tutkimuskentässä ovatkin vielä osittain tutkimusperinteisiin liittyviä. Monitieteellisellä tutkimuskentällä vaarana voi hyvinkin olla Kainulaisen (2005, 115) aiemmin esitetty uhkakuva omiin poteroihin kaivautuvista tutki-joista ilman yhteistä keskustelupohjaa. Yleisenä ongelmana on tällöin juuri se, että taloustieteilijöiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä vastustetaan muiden tutkijoiden toimesta (Sefton ym. 2004, 27). Perimmiltään taustalla voidaan nähdä jo aiemmin käsitelty sosiaalisen ja taloudellisuuden yhdistämisen problematiikka. Tutkimusmenetelmien lisäksi sosiaalitalouden kentässä on kuitenkin monia muita haasteellisia tekijöitä.
Osaan tutkimuskohteista, kuten sosiaaliseen pääomaan, liittyy jo perustavanlaatuisia käsitteellisiä näkemyseroja (Simpura 2002, 200). Perustavanlaatuinen ongelma on jo se, ettei sosiaalisen pääoman määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen (Simpura 2006, 32). Tällöin on selvää, että myös ilmiön mittaamisesta ja arvioimisesta on erilaisia käsityksiä (mt.). Jossain määrin kyseenalaista on kuitenkin jo ajatus sosiaalisen pääoman mitattavuudesta, sen erilaisista ulottuvuuksista, laadusta, saati mittaustasosta, jolta tuloksia on saatavissa (mt., 201–204, 218). Sosiaalista pääomaa on kuitenkin haasteista ja ongelmista huolimatta tutkittu sekä maailmalla että Suomessa, eikä käytetyistä menetelmistä enää ole puutetta. Jussi Simpura (mt., 218) ironisoikin tilannetta kehottamalla yleisesti: ”Sitten kaikki joukolla mittaamaan!”
Yksi selkeä ja keskeinen ongelma käytettävien tutkimusmenetelmien lisäksi sisältyy jo itse tutkimuskohteeseen tai -kohteisiin. Systemaattinen kustannusten ja vaikutusten arvioiminen on vaikeaa, koska monet sosiaalista interventioista ovat hyvin monimutkaisia (Sefton ym. 2004, 27). Jotta interventiota olisi ylipäätään mahdollista arvioida, tulee tutkijoiden selvittää perusteellisesti muun muassa seuraavat seikat (Sefton 2000, Sefto-nin ym. 2004, 34 mukaan) : asetetut tavoitteet, ilmenemisaika, vaikutusten määrä, mo-niaineksisuus, toimeenpano, analyysiyksikkö, mittakaava, ulkoiset vaikutukset sekä asiakkaiden rooli interventiossa. Tutkittavien ilmiöiden moniulotteisuus ja -mutkaisuus voi vaatia paljon resursseja, etenkin jos kerättävää tietoa on paljon ja sitä on analysoitava pitkältä ajalta (Sefton ym. 2004, 27). Monivuotiset pitkittäistutkimukset vaativat suu-ria resursseja, joka osaltaan voi selittää sosiaalitaloudellisten tutkimusten vähäistä lukumäärää. Sosiaaliselle alalle on myös vaikea soveltaa taloustieteen jossain määrin kylmiä arviointimenetelmiä, kuten asiakkaiden jakamista koe- ja vertailuryhmiin (Pusa ym. 2004, 28).
Resurssien myöntämisen lisäksi politiikan tekijät voivat vaikuttaa myös konkreettisella tasolla sosiaalitalouden tutkimuskenttään. Taloudellista arviointia ei ole vaadittu tai osattu haluta sosiaaliselle alalle (Sefton ym. 2004, 27; Pusa ym. 2004, 28). Kun vielä tiedostetaan se, että politiikassa yleensä käytetään hyväksi vain sellaista tutkittua tietoa, joka hyödyttää omia intressejä, on ymmärrettävää, ettei taloudellista tutkimusta ole välttämättä haluttu tuoda sosiaaliselle alalle.
Kaiken kaikkiaan sosiaalitalous ja yhteisötalous muodostavat mielenkiintoisen tutkimuskentän, jolla on useita erilaisia toimijoita. Parhaimmillaan kyseessä on taustoiltaan erilaisten toimijoiden puhaltamista yhteen hiileen, jotta yhteiskunnalliselle tutkimuskentälle saadaan tuoretta ja tarvittavaa tietoa erilaisista ongelmista, interventioista ja niiden taloudellisesta puolesta. Haasteita ja ongelmia tällä vielä täysin kokonaan määrittelemättömällä tutkimuskentällä kuitenkin riittää. Tutkijoiden taustat ja arvot eroavat toisis-taan aina jossain määrin ja yhteisen keskustelupohjan löytyminen voi olla vaikeaa. Myös tutkittava kenttä on poikkeuksellinen, erilaiset interventiot ja hankkeet tarjoavat laajan ja mielenkiintoisen tutkimuskentän. Keskeisinä ongelmina on kuitenkin elävän yhteiskunnan ja sen toimintojen moniulotteisuus ja -muotoisuus. Konkreettisten tulosten ja kovien faktojen esiin kaivaminen vaatii pitkäjänteistä tutkimusta, joka taasen vaatii paljon resursseja. Viime kädessä poliittiset päätökset voivat hyvinkin paljon vaikuttaa tutkittaviin kohteisiin ja tutkijoille myönnettäviin resursseihin. Selvää on ainakin se, että sosiaalialan taloudellinen tutkimusta tultaneen näkemään myös tulevaisuudessa.
Lähdeluettelo
Filatov, T. 2006. Sosiaalinen yritys helpottaa vaikeimmin työllistyvien ihmisten asemaa. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 15–20.
Helne, T. & Latu, M. 2006. Johdanto: ”Hyvinvointipolitiikka” ja sen vääryydet. Teok-sessa Helne, T. & Latu, M. (toim.). Vääryyskirja. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 9¬–42.
Kainulainen, S. 2005. Tiedon tuottaja, maailman muuttaja vai molempia? Janus vol. 13 (2), 113–116.
Kajanoja, J. 2003. Sosiaalipolitiikka ja talousteoria. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.
Kuusi, P. 1968. 60-luvun sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Le Grand, J., Propper, C. & Robinson, R. 1992. The Economics of Social Problems. Third Edition, First Edition Published 1976. Basingstoke: Macmillan.
Olsson, J. 1995. Sosiaalitalouden merkitys EU:ssa. Teoksessa Pättiniemi, P. (toim.). Sosiaalitalous ja paikallinen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopisto, Osuustoimintainsti-tuutti.
Pättiniemi, P. 2006. Mitä on yhteisötalous? Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisöta-lous ja sosiaalinen yrittäjyys, 21–28.
Rönkkö, P. 1995. Loukkuja vai kannustusta. Tulonsiirtovaltion uudistaminen lapsiper-heiden ja vähimmäisturvan kannalta. Helsinki: Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosiaaliturvan keskusliitto.
Sefton, T. 2000. Getting less for more: Economic Evaluation in the Social Welfare Field. CASE Paper 44. London: Centre for the Analysis of Social Exclusion.
Sefton, T., Byford, S., McDaid, D., Hills, J. & Knapp, M. 2004. Taloudellinen arviointi sosiaalialalla. Helsinki: Stakes.
Simpura, J. 2002. Sosiaalista pääomaa mittaamassa. Teoksessa Ruuskanen, P. (toim.). Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Keuruu: PS-kustannus, 200–222.
Simpura, J. 2003. Sosiaalipolitiikan monet taloudet. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY, 161–182.
Simpura, J. 2006. Sosiaalinen pääoma ja yhteisötalous. Teoksessa Grönberg, V. (toim.). Yhteisötalous ja sosiaalinen yrittäjyys, 31–36.
Waris, H. 1968. Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Porvoo: WSOY.
Welinder, C. 1945. Socialpolitikens ekonomiska verkningar.
25.9.2008
Vajaatyökykyisistäkö resurssi työmarkkinoille?
Työttömyysasteen hipoessa kymmentä prosenttia tälläkin hetkellä, on kyseenalaista onko kaikki mahdollinen tehty työttömyyden voittamiseksi. Työmarkkinat ovat muuttumassa entistä hektisemmäksi ja vaativammaksi. Palkansaajajärjestöt järjestivät mielenilmauksen syksyllä yhteisvastuusta ja huolena oli se, että yritykset yhä enemmän toimivat pörssikurssien ehdoilla. Yrityksiltä ja yhteisöiltä vaaditaan samalla myös peh-meämpiä arvoja. Eduskunta ja hallituskaan eivät ole jääneet laakereilleen lepäämään. Uusimpia työmarkkinoiden tehostamiskeinoja on laki sosiaalisista yrityksistä, joka tuli vastikään voimaan.
Laki määrittelee vajaakuntoiseksi ja koskee ”työnhakijana ollutta työntekijää, jonka mahdollisuudet saada sopivaa työtä, säilyttää työ tai edetä työssä ovat huomattavasti vähentyneet asianmukaisesti todetun vamman, sairauden tai vajavuuden takia” (Laki sosiaalisista yrityksistä). Vajaakuntoisesta käytettävää määritelmää on monessa yhteydessä moitittu sen leimaavuudesta ja epäkäytännöllisyydestä. Tämän lisäksi lakia sovelletaan pitkäaikaistyöttömiin eli työttömiin työnhakijoihin, jotka ovat olleet yli vuoden työttömänä. Kuningasajatuksena uudessa laissa on se, että yritys, jonka työntekijöistä kolmannes on vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä saa monia erilaisia tukia ja etuisuuksia. Tuilla on tarkoitus kompensoida vajaatyökykyisten alempaa työpanosta. Sosi-aalinen yritys saa etuuksia ja tukia myös pidemmältä ajalta kuin tavallinen yritys.
Yrityksille jätetään laissa jonkin verran liikkumavaraa. Työntekijöitä ei tarvitse työllistää toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella, vaan myös määräaikaisella työsopimuksella yritys voi saada tukea. Yritystä koskevia rajoituksia on useita. Yrityksen tulee maksaa työntekijälle alan työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mikä on täysin ymmärrettävää. Lisäksi yrityksellä ei saa olla epäselvyyksiä työnantajamaksujen tai verojen suhteen. Yrityksen nuhteettomuudella ja palkkamääräyksellä pyritäänkin minimoimaan väärinkäytösten mahdollisuus. Kun yrityksen työntekijöistä kolmannes on vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä, yritys voi hakea sosiaalisten yritysten rekisteriin ja saada erilaisia tukia. Tukien kesto on ajallisesti sidottu kolmeen vuoteen ja työllistämistuen määrä vaihtelee 430 eurosta 770 euroon. Lisäksi yritys voi saada yhdistelmätukea, joka on noin 900 euroa kuussa. Edellä mainittujen tukien lisäksi yrityksellä on mahdollisuus hakea projektitukea toiminnan kehittämiseen tai aloittamiseen. Sosiaalisen yrityksen perustamisen ei täten pitäisi olla kiinni erilaisista tuista. Rahallisten etujen lisäksi yritysmaailmaan toivotaan samalla lisää suvaitsevaisuutta.
Valtiovalta on viimein herännyt aktiivisiin toimenpiteisiin, joilla ei heti pyritä leikkaamaan ja pienentämään tukia ja työttömyysturvaa, vaan aktivoimaan yrityksiä. Entistä globaalimmassa markkinataloudessa rahalla ei tunnetusti ole kotimaata, vaan se menee sinne missä tuotto on suurin. Tämä on johtanut siihen, että yritykset vaativat entistä enemmän myös työntekijöiltään. Tällöin suuressa vaarassa syrjäytyä työmarkkinoilta ovat juuri ne henkilöt, joilla ei ole resursseja aktiivisesti pyrkiä työllistymiseen. Onkin pelkästään positiivista, että valtiovalta on ottanut ihmisläheisen suhtautumisen syrjäytymisvaarassa oleviin. Aikeet ovat siis hyvät, mutta kuinka suuri loppujen lopuksi on tämä ihmisten joukko, joiden tilannetta lakiuudistuksilla pyritään parantamaan?
Pitkäaikaistyöttömiä oli Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2002 noin 23 % työttömistä eli noin 54000 (Tilastokeskus, työvoimatutkimus). Määrä ei ole juurikaan laskenut viime vuosina, joten työllisyystoimenpiteitä todella tarvitaan. Vajaatyökykyisen määrittely on sen sijaan hieman monimutkaisempi asia. Vammaisia mielletään eri laskelmien ja arvioiden mukaan aina hieman erilainen määrä. Suomen komitean mietinnössä vuodelta 1982, vammaisia olisi laajasti käsitettynä noin 10 % väestöstä ja suppeasti käsitettynä noin 5 %. Vaikeavammaisia on noin 1 % väestöstä (Savtschenko, 2002). Vammaisia henkilöitä on tällöin suuri joukko, eikä heiltä varmasti työhaluja puutu. Työvoimahallinnon piirissä työttömiä vajaakuntoisia oli noin 68 000 vuonna 2000 (Savtschenko, 2002). Kaiken kaikkiaan voidaan puhua useamman sadan tuhannen ihmisen työllistämistoimenpiteistä. Ongelmana onkin pidetty yleistä negatiivista ilmapiiriä, joka liittyy vammaisten työssäkäyntiin ja näin vaikeuttaa työllistymistä. Toivoa sopii, että uudet lakiuudistukset saisivat aikaan myös muutoksia asenteissa.
Toinen uudistus tämän vuoden alusta oli vammaisten työllistymisen tukitoimien lisääminen. Vammaisten henkilöiden koulutusmahdollisuudet paranivat, kun mm. työvoimahallinto voi ostaa yksittäisiltä palveluiden tuottajilta työhön valmennusta, joka mahdollistaa entistä yksilöllisemmän ja räätälöidymmän palvelun (Laki julkisesta työvoimapalvelusta). On hyvin ymmärrettävää, että suurille joukoille tuotetut massapalvelut, kuten työnvälitys, eivät vastaa kaikkien erityisiä tarpeita. Entistä yksilöllisemmällä palvelulla pyritäänkin entistä parempiin tuloksiin. Vajaakuntoisuuden taustalla on usein olemassa myös muita tekijöitä, kuin vain esimerkiksi fyysinen vamma. Yleisin vajaa-kuntoisuuden syy onkin mielenterveysongelmat (91 %), kun taasen kehitysvammaisuus oli syynä vain noin 5 prosentilla (Ylipaavalniemi 2001, 69). Tarvetta monimuotoiseen työnhakupalveluiden ja muiden palveluiden yhdistämiseen siis on. Lakiuudistuksilla halutaan yhtä aikaa nyt aktivoida sekä työnhakijoita että –antajia. Resursseja ja aktiivisuutta toivoisi löytyvän molemmista ryhmistä.
Vajaatyökykyiset ja vammaiset ovat tähän asti olleet suurimpia ryhmiä, joiden tarjoamaa työpanosta ei ole otettu vakavasti huomioon. Vammaisten toimeentuloa turvaavana etuutena on lähinnä ollut työkyvyttömyyseläke, vaikkakin ”nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneistä ihmisistä vähemmistö on täysin kykenemätön työelämään” (Vammaistyöryhmä ’96). Uusien lakimuutoksien avulla on toivottavaa, että mahdollisimman moni yksityisenkin sektorin yritys pohtisi realistisesti mahdollisuutta vajaakuntoisen työllistämiseen. Pääasiassa sosiaalisiksi yrityksiksi alussa hakeutuvat lähinnä ne yritykset, jotka jo ennen lakia työllistivät vajaakuntoisia. Suurta kilpailuetua ei sosiaalisille yrityksille ole tarkoituskaan antaa, vaan tuilla kompensoidaan työntekijöiden panosta. Laki antaa lisäresursseja juuri niille yrityksille, joille voiton tekeminen ei ole tärkeintä vaan myös pehmeämmät arvot merkitsevät. Tulevaisuus tulee näyttämään kuinka monta yritystä mahdollisuuden hyödyntää ja liittyykö mahdollisuuteen väärinkäytöksiä. Yleinen ja useimmiten väärä ajatushan on se, että työnantajaa, joka työllistää vajaakuntoisia tai vammaisia epäillään heti tukien tai työntekijän hyväksikäytöstä. Asennetuuletusta ja -muutos on näin ollen mielestäni hyvin tervetullut.
Työsuhteiden osa-aikaistuminen ja palkkatyön muuttuminen entistä epätyypillisemmäksi tulevat varmasti lisäämään kilpailua työpaikoista. Työmarkkinoiden muutoksessa häviäjiksi ovat osittain joutumassa vammaiset. Monia osa-aikaisia töitä, jotka sopisivat vammaisille tekevät tällä hetkellä muut. Opiskelijat ja useamman osa-aikaisen työn tekijät vievät rajalliset työpaikat varmasti osittain heikommassa työmarkkina-asemassa olevilta. Työmarkkinat ja työllistyminen tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan entistä vaikeampaa. Onkin hyvin tärkeää, että syrjäytymistä vastaan taistellaan ja resursseja kohdennetaan heikommassa asemassa oleville. Vajaatyökykyisillä on varmasti paljon annettavana työmarkkinoille, kunhan niiden tarjoamat mahdollisuudet vain ymmärret-täisiin ja osattaisiin hyödyntää. Uusimmat lakiuudistukset tulevat varmasti parantamaan nykyistä tilannetta.
Lähteet
Laki julkisesta työvoimapalvelusta 1295/2003
Laki sosiaalisista yrityksistä 1351/2003
Savtschenko, Victor 2002: Vammaiset tietoyhteiskunnan työmarkkinoilla. Helsinki: Stakes. http://www.stakes.fi/verkkojulk/pdf/Aiheita25-2002.pdf
Tilastokeskus, työvoimatutkimus 2003
Vammaistyöryhmä ’96:n muistio, Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistio 1997:6. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, talous- ja suunnitteluosasto.
Ylipaavalniemi, Pasi 2001: Vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämisen kokonaiskartoitus, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:6. Helsinki: VATES-säätiö.
Laki määrittelee vajaakuntoiseksi ja koskee ”työnhakijana ollutta työntekijää, jonka mahdollisuudet saada sopivaa työtä, säilyttää työ tai edetä työssä ovat huomattavasti vähentyneet asianmukaisesti todetun vamman, sairauden tai vajavuuden takia” (Laki sosiaalisista yrityksistä). Vajaakuntoisesta käytettävää määritelmää on monessa yhteydessä moitittu sen leimaavuudesta ja epäkäytännöllisyydestä. Tämän lisäksi lakia sovelletaan pitkäaikaistyöttömiin eli työttömiin työnhakijoihin, jotka ovat olleet yli vuoden työttömänä. Kuningasajatuksena uudessa laissa on se, että yritys, jonka työntekijöistä kolmannes on vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä saa monia erilaisia tukia ja etuisuuksia. Tuilla on tarkoitus kompensoida vajaatyökykyisten alempaa työpanosta. Sosi-aalinen yritys saa etuuksia ja tukia myös pidemmältä ajalta kuin tavallinen yritys.
Yrityksille jätetään laissa jonkin verran liikkumavaraa. Työntekijöitä ei tarvitse työllistää toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella, vaan myös määräaikaisella työsopimuksella yritys voi saada tukea. Yritystä koskevia rajoituksia on useita. Yrityksen tulee maksaa työntekijälle alan työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mikä on täysin ymmärrettävää. Lisäksi yrityksellä ei saa olla epäselvyyksiä työnantajamaksujen tai verojen suhteen. Yrityksen nuhteettomuudella ja palkkamääräyksellä pyritäänkin minimoimaan väärinkäytösten mahdollisuus. Kun yrityksen työntekijöistä kolmannes on vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä, yritys voi hakea sosiaalisten yritysten rekisteriin ja saada erilaisia tukia. Tukien kesto on ajallisesti sidottu kolmeen vuoteen ja työllistämistuen määrä vaihtelee 430 eurosta 770 euroon. Lisäksi yritys voi saada yhdistelmätukea, joka on noin 900 euroa kuussa. Edellä mainittujen tukien lisäksi yrityksellä on mahdollisuus hakea projektitukea toiminnan kehittämiseen tai aloittamiseen. Sosiaalisen yrityksen perustamisen ei täten pitäisi olla kiinni erilaisista tuista. Rahallisten etujen lisäksi yritysmaailmaan toivotaan samalla lisää suvaitsevaisuutta.
Valtiovalta on viimein herännyt aktiivisiin toimenpiteisiin, joilla ei heti pyritä leikkaamaan ja pienentämään tukia ja työttömyysturvaa, vaan aktivoimaan yrityksiä. Entistä globaalimmassa markkinataloudessa rahalla ei tunnetusti ole kotimaata, vaan se menee sinne missä tuotto on suurin. Tämä on johtanut siihen, että yritykset vaativat entistä enemmän myös työntekijöiltään. Tällöin suuressa vaarassa syrjäytyä työmarkkinoilta ovat juuri ne henkilöt, joilla ei ole resursseja aktiivisesti pyrkiä työllistymiseen. Onkin pelkästään positiivista, että valtiovalta on ottanut ihmisläheisen suhtautumisen syrjäytymisvaarassa oleviin. Aikeet ovat siis hyvät, mutta kuinka suuri loppujen lopuksi on tämä ihmisten joukko, joiden tilannetta lakiuudistuksilla pyritään parantamaan?
Pitkäaikaistyöttömiä oli Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2002 noin 23 % työttömistä eli noin 54000 (Tilastokeskus, työvoimatutkimus). Määrä ei ole juurikaan laskenut viime vuosina, joten työllisyystoimenpiteitä todella tarvitaan. Vajaatyökykyisen määrittely on sen sijaan hieman monimutkaisempi asia. Vammaisia mielletään eri laskelmien ja arvioiden mukaan aina hieman erilainen määrä. Suomen komitean mietinnössä vuodelta 1982, vammaisia olisi laajasti käsitettynä noin 10 % väestöstä ja suppeasti käsitettynä noin 5 %. Vaikeavammaisia on noin 1 % väestöstä (Savtschenko, 2002). Vammaisia henkilöitä on tällöin suuri joukko, eikä heiltä varmasti työhaluja puutu. Työvoimahallinnon piirissä työttömiä vajaakuntoisia oli noin 68 000 vuonna 2000 (Savtschenko, 2002). Kaiken kaikkiaan voidaan puhua useamman sadan tuhannen ihmisen työllistämistoimenpiteistä. Ongelmana onkin pidetty yleistä negatiivista ilmapiiriä, joka liittyy vammaisten työssäkäyntiin ja näin vaikeuttaa työllistymistä. Toivoa sopii, että uudet lakiuudistukset saisivat aikaan myös muutoksia asenteissa.
Toinen uudistus tämän vuoden alusta oli vammaisten työllistymisen tukitoimien lisääminen. Vammaisten henkilöiden koulutusmahdollisuudet paranivat, kun mm. työvoimahallinto voi ostaa yksittäisiltä palveluiden tuottajilta työhön valmennusta, joka mahdollistaa entistä yksilöllisemmän ja räätälöidymmän palvelun (Laki julkisesta työvoimapalvelusta). On hyvin ymmärrettävää, että suurille joukoille tuotetut massapalvelut, kuten työnvälitys, eivät vastaa kaikkien erityisiä tarpeita. Entistä yksilöllisemmällä palvelulla pyritäänkin entistä parempiin tuloksiin. Vajaakuntoisuuden taustalla on usein olemassa myös muita tekijöitä, kuin vain esimerkiksi fyysinen vamma. Yleisin vajaa-kuntoisuuden syy onkin mielenterveysongelmat (91 %), kun taasen kehitysvammaisuus oli syynä vain noin 5 prosentilla (Ylipaavalniemi 2001, 69). Tarvetta monimuotoiseen työnhakupalveluiden ja muiden palveluiden yhdistämiseen siis on. Lakiuudistuksilla halutaan yhtä aikaa nyt aktivoida sekä työnhakijoita että –antajia. Resursseja ja aktiivisuutta toivoisi löytyvän molemmista ryhmistä.
Vajaatyökykyiset ja vammaiset ovat tähän asti olleet suurimpia ryhmiä, joiden tarjoamaa työpanosta ei ole otettu vakavasti huomioon. Vammaisten toimeentuloa turvaavana etuutena on lähinnä ollut työkyvyttömyyseläke, vaikkakin ”nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneistä ihmisistä vähemmistö on täysin kykenemätön työelämään” (Vammaistyöryhmä ’96). Uusien lakimuutoksien avulla on toivottavaa, että mahdollisimman moni yksityisenkin sektorin yritys pohtisi realistisesti mahdollisuutta vajaakuntoisen työllistämiseen. Pääasiassa sosiaalisiksi yrityksiksi alussa hakeutuvat lähinnä ne yritykset, jotka jo ennen lakia työllistivät vajaakuntoisia. Suurta kilpailuetua ei sosiaalisille yrityksille ole tarkoituskaan antaa, vaan tuilla kompensoidaan työntekijöiden panosta. Laki antaa lisäresursseja juuri niille yrityksille, joille voiton tekeminen ei ole tärkeintä vaan myös pehmeämmät arvot merkitsevät. Tulevaisuus tulee näyttämään kuinka monta yritystä mahdollisuuden hyödyntää ja liittyykö mahdollisuuteen väärinkäytöksiä. Yleinen ja useimmiten väärä ajatushan on se, että työnantajaa, joka työllistää vajaakuntoisia tai vammaisia epäillään heti tukien tai työntekijän hyväksikäytöstä. Asennetuuletusta ja -muutos on näin ollen mielestäni hyvin tervetullut.
Työsuhteiden osa-aikaistuminen ja palkkatyön muuttuminen entistä epätyypillisemmäksi tulevat varmasti lisäämään kilpailua työpaikoista. Työmarkkinoiden muutoksessa häviäjiksi ovat osittain joutumassa vammaiset. Monia osa-aikaisia töitä, jotka sopisivat vammaisille tekevät tällä hetkellä muut. Opiskelijat ja useamman osa-aikaisen työn tekijät vievät rajalliset työpaikat varmasti osittain heikommassa työmarkkina-asemassa olevilta. Työmarkkinat ja työllistyminen tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan entistä vaikeampaa. Onkin hyvin tärkeää, että syrjäytymistä vastaan taistellaan ja resursseja kohdennetaan heikommassa asemassa oleville. Vajaatyökykyisillä on varmasti paljon annettavana työmarkkinoille, kunhan niiden tarjoamat mahdollisuudet vain ymmärret-täisiin ja osattaisiin hyödyntää. Uusimmat lakiuudistukset tulevat varmasti parantamaan nykyistä tilannetta.
Lähteet
Laki julkisesta työvoimapalvelusta 1295/2003
Laki sosiaalisista yrityksistä 1351/2003
Savtschenko, Victor 2002: Vammaiset tietoyhteiskunnan työmarkkinoilla. Helsinki: Stakes. http://www.stakes.fi/verkkojulk/pdf/Aiheita25-2002.pdf
Tilastokeskus, työvoimatutkimus 2003
Vammaistyöryhmä ’96:n muistio, Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistio 1997:6. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, talous- ja suunnitteluosasto.
Ylipaavalniemi, Pasi 2001: Vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämisen kokonaiskartoitus, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2001:6. Helsinki: VATES-säätiö.
Lapsilisä, universaali etuus
Taustaa
1930- ja 1940-luvulla alettiin kantaa huolta kansakunnan menestymisestä. Sodat ve-rottivat osan väestöstä ja syntyvyys oli pientä. Gunnar Modenin laatiman väestöennusteen mukaan Suomen väkiluku ei yltäisi koskaan 4 miljoonaan, jos vallitseva väestökehityksen suuntaus jatkuisi (Jaakkola ym. 1994, 213). Tämän tiedon sisäistäminen sai valtion tukemaan pariskuntia ja lapsiperheitä sekä kiristämään osittain yksin asuvien verotusta.
Sodan jälkeen syntyikin tätä nykyä suurimmat ikäluokat. Lapset nähtiin kansakunnan tulevaisuutena ja vuonna 1948 toteutettiin lapsilisäjärjestelmä kattamaan lapsiperheiden menoja. Lapsilisistä tuli aikansa merkittävä sosiaalipoliittinen tulonsiirto. Huomionarvoista on se, että lapsilisään olivat oikeutettuja kaikki, niin maaseudun viljelijät kuin tehtaiden työväki.
Nykyinen merkitys
Nykyään lapsilisällä pyritään kompensoimaan osittain lapsen aiheuttamat menot van-hemmilleen. Lapsilisät on porrastettu lasten lukumäärän mukaan siten, että lapsilisä kasvaa lapsien lukumäärän mukaan. Uuden lakimuutoksen tullessa voimaan lapsilisät ovat kuitenkin ennalta määriteltyjä. Tämän lisäksi yksinhuoltaja saa korotettua lapsilisää jokaisen lapsen kohdalta.
Lapsilisää maksetaan alle 17-vuotiaista lapsista. Lapsilisä on lasta kohden suuruudeltaan 90-172 euroa/kk. Yksinhuoltajan korotus on 33,60 euroa/kk. Lapsilisät maksaa kansaneläkelaitos, jolle valtio korvaa kertyneet kustannukset (STM). Lapsilisää ei makseta, jos lapsi alkaa saada kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä (Hilkamo 2003, 40). Samoin jos lapsi muuttaa huoltajineen ulkomaille tai alkaa saada kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä (Kela).
Lapsilisä on säilyttänyt universaalin olemuksensa. Edelleenkin sitä voivat hakea kaik-ki sosioekonomisesta taustasta tai asuinpaikasta huolimatta. Lapsilisä on myös vero-tonta tuloa, joten se on samansuuruinen kaikille eikä tarkoituksena ole tasata tuloja perheiden kesken (STM, Työryhmämuistio 2000:26). Voitaneen sanoa, että lapsilisä on kaikkein ehdottomin tuki suomalaisissa tulonsiirroissa (Lehto ym. 2001, 39). Sen saamiseksi ei tarvitse muuta kuin olla olemassa eikä sen myöntämisessä käytetä tarve-harkintaa.
Pohdintaa
Lapsilisän maksaminen lakkaa lapsen täyttäessä 17 vuotta. Hieman ongelmallista tuessa onkin se, että se päättyy juuri silloin kun lapsen kulutustarpeet ovat suurimmillaan (Muistio 2000:26). Vanhempien elatusvastuu ulottuu kuitenkin 18 ikävuoteen asti. Monesti onkin ehdotettu, että lapsilisä ulotettaisiin myös 17-vuotiaisiin. Voitaneen huomioida, että suurin osa 17-vuotiaista on opiskelijoita, jotka asuvat vanhempiensa kanssa. Tuolloin lapsen saama sosiaalinen etu on opintoraha, joka taasen on riippuvainen perheen tulojen suuruudesta. Näin osa perheistä saa vähemmän tulonsiirtoja yhden vuoden osalta, kuin jos tuki koskisi 17-vuotiaita. Lisäksi on mielestäni osittain ristiriitaista, että 17-vuotias ei ole lain mukaan vielä täysi-ikäinen, mutta samaan aikaan oikeus lapsilisään lakkaa.
Lapsilisiä ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin, eikä se näin ollen ole suojattu inflaatiolta. Näin ollen valtion tehdessä säästöjä lapsilisien on annettu heikentyä inflaation myötä. Lapsilisät ja niiden korotukset ovatkin olleet historian mittaan politiikan kapulana, enimmäkseen korotuksilla on kalasteltu äänestäjien suosiota. Sen verran arka aihe lapsilisät ovat poliitikoille olleet, että juuri kukaan ei ole uskaltanut ehdottaa niiden suoranaista leikkaamista. Yhtälailla lapsilisät ovat muuttuneet yleensä vaalien alla ajankohtaisiksi. Asia on ajankohtainen, koska nykyinen hallitus esitti, että lapsilisä ensimmäisen lapsen kohdalta nostetaan 100 euroon ja yksinhuoltajan korotus nousee 36, 60 euroon (ks. Hallituksen esitys). Lakimuutoksen on tarkoitus astua voimaan ensi vuoden (2004) alusta.
Kaiken kaikkiaan lapsilisäjärjestelmä on mielestäni erittäin kattava ja hyvin järjestetty. Etuuden ollessa universaali, siitä puuttuu tarveharkinta, joten etuuden hallinnointi on kevyttä. Ainoat parantamiskohdat tuessa olisivat mielestäni juuri inflaation vaikutuk-sen estäminen ja kattavuuden ulottaminen 17-vuotiaisiin asti.
Lähteet
Jaakkola, J. & Pulma, P. & Satka, M. & Urponen, K. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan kes-kusliitto.
Sosiaali- ja terveysministeriö: http://www.stm.fi/Resource.phx/vastt/perhe/prlis/index.htx
Lehto, J. & Kananoja, A. & Kokko, S. & Taipale, V. 2001 : Sosiaali- ja terveyden-huolto. Helsinki: WSOY.
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2000:26
Hilkamo, P. (toim.) 2003: Toimeentuloturva 2003. Helsinki: Edita Prima Oy.
Kansaneläkelaitos:
http://193.209.217.5/in/internet/suomi.nsf/NET/260302085034EH?openDocument
Hallituksen esitys 71/2003
1930- ja 1940-luvulla alettiin kantaa huolta kansakunnan menestymisestä. Sodat ve-rottivat osan väestöstä ja syntyvyys oli pientä. Gunnar Modenin laatiman väestöennusteen mukaan Suomen väkiluku ei yltäisi koskaan 4 miljoonaan, jos vallitseva väestökehityksen suuntaus jatkuisi (Jaakkola ym. 1994, 213). Tämän tiedon sisäistäminen sai valtion tukemaan pariskuntia ja lapsiperheitä sekä kiristämään osittain yksin asuvien verotusta.
Sodan jälkeen syntyikin tätä nykyä suurimmat ikäluokat. Lapset nähtiin kansakunnan tulevaisuutena ja vuonna 1948 toteutettiin lapsilisäjärjestelmä kattamaan lapsiperheiden menoja. Lapsilisistä tuli aikansa merkittävä sosiaalipoliittinen tulonsiirto. Huomionarvoista on se, että lapsilisään olivat oikeutettuja kaikki, niin maaseudun viljelijät kuin tehtaiden työväki.
Nykyinen merkitys
Nykyään lapsilisällä pyritään kompensoimaan osittain lapsen aiheuttamat menot van-hemmilleen. Lapsilisät on porrastettu lasten lukumäärän mukaan siten, että lapsilisä kasvaa lapsien lukumäärän mukaan. Uuden lakimuutoksen tullessa voimaan lapsilisät ovat kuitenkin ennalta määriteltyjä. Tämän lisäksi yksinhuoltaja saa korotettua lapsilisää jokaisen lapsen kohdalta.
Lapsilisää maksetaan alle 17-vuotiaista lapsista. Lapsilisä on lasta kohden suuruudeltaan 90-172 euroa/kk. Yksinhuoltajan korotus on 33,60 euroa/kk. Lapsilisät maksaa kansaneläkelaitos, jolle valtio korvaa kertyneet kustannukset (STM). Lapsilisää ei makseta, jos lapsi alkaa saada kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä (Hilkamo 2003, 40). Samoin jos lapsi muuttaa huoltajineen ulkomaille tai alkaa saada kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä (Kela).
Lapsilisä on säilyttänyt universaalin olemuksensa. Edelleenkin sitä voivat hakea kaik-ki sosioekonomisesta taustasta tai asuinpaikasta huolimatta. Lapsilisä on myös vero-tonta tuloa, joten se on samansuuruinen kaikille eikä tarkoituksena ole tasata tuloja perheiden kesken (STM, Työryhmämuistio 2000:26). Voitaneen sanoa, että lapsilisä on kaikkein ehdottomin tuki suomalaisissa tulonsiirroissa (Lehto ym. 2001, 39). Sen saamiseksi ei tarvitse muuta kuin olla olemassa eikä sen myöntämisessä käytetä tarve-harkintaa.
Pohdintaa
Lapsilisän maksaminen lakkaa lapsen täyttäessä 17 vuotta. Hieman ongelmallista tuessa onkin se, että se päättyy juuri silloin kun lapsen kulutustarpeet ovat suurimmillaan (Muistio 2000:26). Vanhempien elatusvastuu ulottuu kuitenkin 18 ikävuoteen asti. Monesti onkin ehdotettu, että lapsilisä ulotettaisiin myös 17-vuotiaisiin. Voitaneen huomioida, että suurin osa 17-vuotiaista on opiskelijoita, jotka asuvat vanhempiensa kanssa. Tuolloin lapsen saama sosiaalinen etu on opintoraha, joka taasen on riippuvainen perheen tulojen suuruudesta. Näin osa perheistä saa vähemmän tulonsiirtoja yhden vuoden osalta, kuin jos tuki koskisi 17-vuotiaita. Lisäksi on mielestäni osittain ristiriitaista, että 17-vuotias ei ole lain mukaan vielä täysi-ikäinen, mutta samaan aikaan oikeus lapsilisään lakkaa.
Lapsilisiä ei ole sidottu kansaneläkeindeksiin, eikä se näin ollen ole suojattu inflaatiolta. Näin ollen valtion tehdessä säästöjä lapsilisien on annettu heikentyä inflaation myötä. Lapsilisät ja niiden korotukset ovatkin olleet historian mittaan politiikan kapulana, enimmäkseen korotuksilla on kalasteltu äänestäjien suosiota. Sen verran arka aihe lapsilisät ovat poliitikoille olleet, että juuri kukaan ei ole uskaltanut ehdottaa niiden suoranaista leikkaamista. Yhtälailla lapsilisät ovat muuttuneet yleensä vaalien alla ajankohtaisiksi. Asia on ajankohtainen, koska nykyinen hallitus esitti, että lapsilisä ensimmäisen lapsen kohdalta nostetaan 100 euroon ja yksinhuoltajan korotus nousee 36, 60 euroon (ks. Hallituksen esitys). Lakimuutoksen on tarkoitus astua voimaan ensi vuoden (2004) alusta.
Kaiken kaikkiaan lapsilisäjärjestelmä on mielestäni erittäin kattava ja hyvin järjestetty. Etuuden ollessa universaali, siitä puuttuu tarveharkinta, joten etuuden hallinnointi on kevyttä. Ainoat parantamiskohdat tuessa olisivat mielestäni juuri inflaation vaikutuk-sen estäminen ja kattavuuden ulottaminen 17-vuotiaisiin asti.
Lähteet
Jaakkola, J. & Pulma, P. & Satka, M. & Urponen, K. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan kes-kusliitto.
Sosiaali- ja terveysministeriö: http://www.stm.fi/Resource.phx/vastt/perhe/prlis/index.htx
Lehto, J. & Kananoja, A. & Kokko, S. & Taipale, V. 2001 : Sosiaali- ja terveyden-huolto. Helsinki: WSOY.
Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2000:26
Hilkamo, P. (toim.) 2003: Toimeentuloturva 2003. Helsinki: Edita Prima Oy.
Kansaneläkelaitos:
http://193.209.217.5/in/internet/suomi.nsf/NET/260302085034EH?openDocument
Hallituksen esitys 71/2003
24.9.2008
Globalisaatio, mahdollisuutena ja uhkana Suomelle - Työvoiman liikkuvuuden näkökulmasta
Globalisaation käsitteestä
Aluksi
Globalisaation käsitteeseen tuskin pystyy olemaan törmäämättä kun seuraa nykyään käytävää keskustelua. Globalisaatiota voi pitää hyvänä tai pahana, mahdollisuutena tai rajoitteena, melkein minä vain, keskustelijan näkökulmasta riippuen. Termi on kuitenkin pystyttävä määrittelemään, jotta siitä voisi ilman epäselvyyksiä keskustella. Aluksi kerron vähän hapuilevistakin yrityksistä löytää synonyymia globalisaatiolle, jonka jäl-keen siirryn tarkastelemaan lyhyesti globalisaation sisältöä pitäen kuitenkin päällimmäisenä mielessä esseen tarkoituksen, globalisaation käsitteen selventämiseen. Pyrin kes-kittymään nimenomaan termin selittämiseen, jättäen tietoisesti selitysten ulkopuolelle viittaukset globalisaatiosta laajemmassa kontekstissa. Globalisaatiota täytyy kuitenkin hiukan tarkastella yleisenä ilmiönä, jotta käsitteen sisältö aukeaisi.
Synonyymeja etsimässä
Harrinsalo & Miettinen (2000) ovat listanneet joitakin käsitteitä joita pitävät globalisaation synonyymeina: löytöretket, pyhiinvaellusmatkat, ristiretket, valloitussodat, siirtolaisuus ja kirkkojen lähetystyö. Kun mennään politiikan alueelle, vastaavia käsitteitä ovat mm. kolonialismi, imperialismi, sosialismi ja työväenliikkeen internationalismi. Yritysmaailman suusta usein kuulee globalisaation vastineeksi sanan kansainvälistyminen. Taloudessa puolestaan käytetään vapaan kaupan, kahdenkeskisen kaupan ja monikeskisen kaupan käsitteitä. Globalisaation voi siis ymmärtää hyvin monelta kantilta, joita kaikkia edellä mainittuja en itsekkään täysin allekirjoita. Tarkoituksena on ilmeisesti kuitenkin ollut kuvata tapahtumia tai eri ismien seuraamuksia joilla on ollut tarttumapintaa nykyisen globalisaation kanssa, eikä etsiä täydellisesti korvaavaa synonyymia.
Kasvio & Nieminen (1998) nostavat käsitteen universaalisuus synonyymiksi globalisaatiolle. Yhteiskuntatieteiden klassikot eivät ole kirjoittaneet globalisaatiosta, vaan universaaliudesta. Kun aikaisemmin puhuttiin ilmiöiden universaalista luonteesta, nyt pu-hutaan globalisaatiosta. Tällöin annetaan globalisaatiolle (globe) hyvin laaja merkitys. Universaalius, tai yleismaallisuus, on kuitenkin omasta mielestäni liian lavea käsite, jos etsitään korvaavaa termiä globalisaatiolle. Yhteisiä sisältöjä kuitenkin molemmilla on, mutta täydellistä korvaavuutta (eikä siihen tietenkään ole edes tarvetta) ei saavuteta.
Yleisin käsite lienee kuitenkin maailmanlaajuistuminen kun etsitään samaa tarkoittavia sanoja globalisaatiolle. Termi on hyväksyttävä. Puhuttaessa globalisaatiosta usein tarkoitetaan juuri ns. maailmanlaajuistumista. Suomen Kuvalehden järjestämän kilpailun, jossa etsittiin synonyymia globalisaatiolle, voitti ehdotus ”maapalloistuminen”. Senkin voin allekirjoittaa. Mutta onko meidän ymmärrys globalisaatiosta yhtään kasvanut kun tiedämme että maapalloistuminen tai maailmanlaajuistuminen viittaa samoihin asioihin kuin globalisaatio? Kertooko sanapari planeettamme ”maapalloistuminen” vielä yhtään mitään? (Alasuutari & Ruuska, 1999, s.13)
Globalisaation sisällöstä
Seuraavaksi kerron globalisaation sisällöstä sen verran kuin tunnen tarpeelliseksi kertoa jotta käsite selkiytyisi. Selväksi kun tuli että asia ei juuri selkiydy korvaavia sanoja et-simällä. Aiheesta on kirjoitettu hirvittävät määrät viime vuosina, ja jo globalisaation käsitteen määrittely ansaitsisi laajemman tutkimuksen kuin mitä nyt on mahdollista teh-dä. Mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin jatkan käsite määrittelyä, jotta tulevilta kirjoituksilta/esityksiltä (viittaan tällä tovereideni esityksiin) ei putoaisi pohja pois.
Globalisaatiolla yleensä viitataan teollisuuden laajenemiseen ja maailman modernisoitumiseen. Globalisaatio nähdään tietyllä tavalla itsestään etenevänä prosessina, jota on hyvin hankala kontrolloida, ja jonka päätepysäkkiä ei voida ennustaa. Tämä ei tieten-kään tarkoita sitä, että globalisaatiota ei pitäisi pyrkiä kontrolloimaan, vaan että se on hyvin vaativa haaste kansallisvaltioille. Globalisaation edetessä yritysmaailman valta kasvaa, ja valtioiden vaikutusmahdollisuudet uhkaavat pienentyä (ks. esim Klein, 2001, ja Friedman, 1999). Nähdäkseni tämä on uhka maailman eettiselle kehitykselle, monesti kun yrityksien ainut tavoite on vain rikastuttaa omistajiaan, eikä esimerkiksi ajaa yleismaallista hyvinvointia. Kritiikkiä antaa myös Alain Scott (Alasuutari & Ruuska, 1999, s.13) jonka mielestä nyt saattaa olla menossa kapitalismin vaihe, jossa pääoman haltijat ovat onnistuneet vaikuttamaan poliitikot ja äänestäjät siitä, että talous kulkee ennen po-litiikkaa.
Varsin yleinen analyysi globalisaation sisällöstä on jako neljään eri ryhmään: taloudelliseen, poliittiseen, kulttuuriseen ja sosiaalisten vuorovaikutusten globalisaatioon (ks. esim. Alasuutari & Ruuska, 1999, Kasvio & Nieminen, 1999). Taloudellinen globalisaatio yhdistetään useimmiten talouden vapautumiseen sääntelystä; pääoman, työvoiman ja hyödykkeiden vapaata liikkuvuutta. Meidän aiheemme, työvoiman liikkuvuus, lienee tässä tilanteessa sopivinta mainita politiikan globalisoitumisen esimerkkinä. Tähän ryhmään siis kuuluvat myös sosiaalipoliittiset kysymykset joihin globalisaatio vaikuttaa, ei pelkästään Euroopan Unionin rahaliiton kaltaiset järjestelmät. Kulttuurinen globalisaatio nähdään usein ns. "McDonaldsoitumisena", vallitsevan kulttuurikäsityksen rantautumisena jokaiseen maankolkkaan, samalla rampauttaen jokaisen maan erityispiir-teet. Ilmiötä pidetään yleensä negatiivisena. Sosiaalisella vuorovaikutuksella viitataan tässä yhteydessä ihmisten sosiaaliseen tarpeeseen kuulua laajempiin alueellisiin yhteisöihin, kuten kansakuntaan tai "Eurooppaan". Tämä muodostaa niin ikään tärkeän mo-tiivin globalisaation kehittymisessä.
Näitä eri ryhmiä ei kuitenkaan voi täysin erotella toisistaan, kaikki liittyy erottamattomasti toisiinsa. Keskittyminen vain yhteen näistä antaisi kovin yksipuolisen kuvan maailman kehityksestä.
Itse asia, eli globalisaation käsitteen määrittely
Kasvio & Nieminen (1999) pitivät globalisaatiota universaalisuuden synonyymina. Tällöin globalisaatio ymmärretään hyvin laajana prosessina. Heidän mukaansa tällöin glo-balisaatiolle muodostuu neljä erilaista alamerkitystä:
1. Universaali moraalikoodisto, joka koskee kaikkia ihmisiä. Sillä ei ole väliä, onko ihmisillä oikeasti vuorovaikutusta toistensa kanssa, heidän silti pitää toimia yleismaallisen moraalikäsityksen mukaan. Oma mielipiteeni asiaan on, että monella filosofilla olisi varmasti asiaan sanasensa sanottavana.
2. Universaalilla viitataan ihmisen lajipiirteisiin, kuten ruuan, suojan ja yhteenkuuluvuuden tarpeisiin. Tai luonteenpiirteisiin; kun jotain pidetään hyvänä tai pahana. Kasvio & Nieminen käyttävät termiä universaalit antropologiset vakiot näistä tekijöistä.
3. Globaalilla viitataan ihmiskunnan historiaan. Tällöin ihmiskunnan tekemisiä tarkastellaan hyvin pitkällä aikavälillä; eri kulttuuripiirien vaikutusta ihmiskunnan historiaan.
4. Globalisaatiolla viitataan nykyisin usein globaaleihin interaktioihin. Tässä globalisaation prosessia tarkastellaan useimmiten joko poliittisten tai taloudellisten toimijoiden tai kirjoitetun historian aikaperspektiivistä. Tämän aihepiirin tutkimus usein lähentelee "globalismia", joka on ismi, joka viittaa poliittisiin päämääriin tai ideologioihin, joilla globalisaatiota pyritään edistämään. Kasvion & Niemisen mukaan mitä korkeammalla yksilö sijaitsee sosiaalisessa hierarkiassa, sitä valmiimpia he ovat puhumaan globalisaatiosta. Tässä mielessä globalismi on usein juuri eliittien ideologiaa.
Monesti ei pystytä tekemään eroa eri ryhmien välillä, vaikka ne tässä eritelläänkin. Mo-ni tutkija-kirjailija kirjoittaa universaaleista moraalikoodeista, toisin sanoen maailman parantamisesta, tarkastellen niitä empiiriseen tutkimuksen kautta, kuten tutkimalla eri yhtiöiden toimintaa. Näin ollen monesti globalisaatiota koskeva kirjallisuus on hyvin arvolatautunutta.
Ulrich Beck (1999) tekee eron globalismin ja globalisaation, ja globaalisuuden ja globalisaation välillä. Beck näkee globalismin maailmanmarkkinat tukahduttavana tai korvaavana poliittisena toimintana, joka on hyvin uusliberalistisesti sävytetty. Globalismis-sa puhutaan muista globaalisaation ulottuvuuksista, poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaa-lisesta vuorovaikutuksesta, alisteisena markkinajärjestelmän herruudelle, jos yleensä puhutaankaan. Beckin mukaan globalismi pyrkii hävittämään erottelut politiikan ja ta-louden välillä, tehden niistä yhden toimijan, hävittäen samalla politiikan legitiimisyyden. Politiikka tavallaan valjastetaan yritysten pelikentäksi. Uusliberaalisuuden saatua uudet vaatteet globalismissa, se kietoo pauloihinsa ne toimijat, jotka ovat aikaisemmin vastustaneet tämänlaista ideologista kehitystä. Beck erittelee kolme erilaista protektionistisuuden muotoa, jotka toimivat eri tavalla globalismin "uhan" alla, harjoittaen tällä tavalla "kieltävää" globalismia: konservatiiviset eli mustat, vihreät, ja punaiset pro-tektionistit. Konservatiivit valittelevat arvojen rappeutumista ja kansallisuuden häviä-mistä, samalla kun toimivat ristiriitaisesti uusliberalististen oppien mukaan ja harjoitta-vat kansallisvaltiota tuhoavaa politiikkaa. Vihreät protektionistit Beckin mukaan huomaavat, että vain kansallisvaltiot pystyvät suojaamaan ympäristölainsäädäntöä maailmanmarkkinoiden pakoilta, ja asettavat kansallisvaltiot suojeltaviksi kohteiksi samalla tavalla, kuin uhanalaisen luonnonkin. Punaiset protektionistit puolestaan jättävät luok-kataistelut jälkeensä ja julistavat globalisaatiosta että "olemme aina olleet oikeassa", pitäen "marxilaista jälleensyntymäjuhlaa". Beckin sanoin kysymys on kuitenkin pelkäs-tään utopistisen sokeutuneesta oikeassa olemisen uskosta.
Edellä esitellystä, varsin kriittisestä näkemyksestä globalismia kohtaan, Beck haluaa erotella globaalisuuden ja globalisaation. Globaalisuus on sitä, että olemme jo pitkään eläneet maailmanyhteiskunnassa, jossa mikään ryhmä ei voi enää eristäytyä täysin muilta. Kulttuurit törmäävät, eikä mikään tapa ole enää itsestäänselvyys. Jokaisen kansakunnan on perusteltava elämisenmuotonsa uudelleen. Beckin ymmärtämällä globaalisuudella on siten käsitteellisiä yhteyksiä maailmanlaajuistumiseen. Sitä että välimatkat pienenevät ja naapuri voikin olla toisella puolella maapalloa.
Globalisaatio, Beckin mukaan, tarkoittaa "prosesseja, joiden seurauksena kansallisvaltio ja niiden suvereenisuus alistuu ylikansallisille toimijoille, niiden valtamahdollisuuksille, pyrkimyksille ja identiteeteille ja joutuu niiden verkoston sitomaksi". Tunnusominaisuutena uudelle modernille globalisaatiolle Beck pitää uudenlaisen globaalisuuden peruut-tamattomuutta, jossa eri toimijat eri aloilta ymmärtävät globalisaation eri tavalla, tavalla jota ei voi deduktoida. Jokainen on ymmärrettävä erillisenä logiikkana. Tämä avaa tilaa poliittiselle toiminnalle, sillä tavalla on ainut mahdollisuus rikkoa globalismin epäpoliti-soivat ajatusrakenteet. Laajempi perspektiivi on ainut tapa jolla globalisaatiota voisi hallita. Beck löytää kahdeksan syytä, miksi uusi globalisaatio on peruuttamatonta. Tyydyn luettelemaan ne tässä ylimalkaisesti.
Kansainvälistyvän talouden ja rahoitusmarkkinoiden laajentumisen, joiden valta kasvaa kansallisvaltioihin nähden
Informaatio- ja viestintäteknologian vallankumous
Universaalit ihmisoikeudet
Globaalin kulttuuriteollisuuden kuvavirrat
Globaalit toimijat, jotka eivät ole yrityksiä tai valtioita, lisäävät valtaansa. Esim. YK.
Globaali köyhyys
Globaali ympäristötuho
Kulttuurien rajat ylittävät konfliktit.
Tämmöisessä tilanteessa kaikki mikä maailmalla tapahtuu, koskettaa myös meitä, ja meidän tapahtumat maailmaa. Mikään ei ole enää kansallista. World Trade Centerin tapahtumat heijastuivat koko maailmaan, samalla tavalla kuin Venäjän koulukaappaus kosketti maailmaa. Mutta on virheellistä uskoa, että globaalissa maailmassa ei olisi kolkkaa joka olisi vielä pimennossa. Esimerkiksi Sudanissa tapahtuvaan kansanmurhaan länsimaat ottivat kantaa vasta sen jälkeen, kun ylikansalliset järjestöt nostivat tapahtu-mat yleiseen tietoisuuteen. Joka tapauksessa, perinteiset instituutiot eivät enää riitä hal-litsemaan globalisaatiota; kansallisvaltio ei voi enää yksinään ohjata globalisaatiokehitystä. Valtioiden pitää unohtaa rajansa toimittaessa kohti yhteistä hyvää.
Työvoiman liikkuvuuden tuomat uhkakuvat Suomelle
Nykyaikana matkustaminen ja rajojen ylittäminen on sekä entistä edullisempaa että helpompaa. Tavallisen kansalaisen on mahdollista siirtyä varsinkin Euroopan rajojen sisä-puolella kohtalaisen edullisesti ja mutkattomasti. Yhä syvenevässä Euroopan unionin integraatio kehityksessä onkin pyritty siihen, että työvoiman liikkuvuus maiden välillä olisi mahdollisimman ongelmatonta ja helppoa. Työvoiman liikkuvuus maiden välillä ei suinkaan ole täysin mutkatonta saati ongelmatonta.
Työmarkkinoiden kuva on käytännön tasolla muuttunut kansan tai valtion sisäisistä markkinoista kansainvälisiksi markkinoiksi. Valtion mahdollisuudet puuttua työvoiman liikkumiseen suuntaan tai toiseen ovat melko rajalliset. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vaikka esteitä liikkuvuudelle on purettu, ei työvoima liiku rajojen yli yhtä helposti kuin esimerkiksi pääoma (Koskiaho, Nurmi & Virtanen 1999, 114). Markkinoiden kansainvälistyessä myös toimijat markkinoilla ovat muuttuneet. Entistä laajemmat työmarkkinat tarjoavat verrattain edullista ja asiantuntevaa työvoimaa, etenkin Aasiassa (Gray 1998, Saaren 1999, 182 mukaan). Toisaalta esimerkiksi Suomi tarvitsee maa-hanmuuttajia taatakseen työvoiman jatkuvuus ikäluokkien pienentyessä.
Työvoiman liikkuvuudesta globaalissa maailmassa onkin paljon mahdollisia uhkakuvia ja seurauksia valtiolle. Vaikutuksia on monenlaisia. Ensinnäkin työvoiman liikkuvuus vaikuttaa maan sosiaalikuluihin ja sosiaaliturvan rahoitukseen, ”muuttotappiomaiden elatussuhde ja sosiaaliturvan rahoitusrasitus kasvaa” (Palm, H. 1999, 227). Kiristynyt kilpailu työpaikoista ja vapaista pääomista voi johtaa maat laskemaan sosiaaliturva-etuuksiaan ja työvoimakustannuksia (Simpura 2003, 264). Kansainvälistä pääomaa houkutellaan edellä mainitun lisäksi ”verohelpotuksilla, työvoimakustannuksilla ja yhteiskunnan perusrakenteella” (Väyrynen 1998, 115). Suurimpana uhkakuvana valtiolle voidaankin nähdä hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapistuminen, kun menot kasvavat ja samaan aikaan tulisi houkutella vierasta pääomaa ja työntekijöitä. Toisaalta on viitteitä myös siitä, että sosiaaliturvan rahoitusmenot bruttokansantuotteesta ovat suurempia maissa, jotka ovat taloudeltaan avoimia (Hagfors 1999, 260).
Työmarkkinoiden laajentumisen ja kansainvälistymisen yhteydessä on ollut paljon kes-kustelua, siitä, että myös Suomen kansalaiset hyödyntävät lisääntyneen kysynnän ulkomailla ja muuttavat palkan perässä ulkomaille. Hyvät ja asiantuntevat työntekijät ovatkin entistä halutumpia maailmalla. Yhteiskunnan kannalta asiaa mutkistaa se, että ”kou-lutus pikemminkin kuin työttömyys lisää muuttohaluja” (Ruckenstein & Stark 2004, 21). Yhteiskunta menettää siis verotulojen lisäksi usein juuri korkeasti koulutettua, asi-antuntevaa työvoimaa. Hyvänä puolena suomalaisen työvoiman muutossa on nähty se, että ainakin vielä ulkomaantyö ei ole ollut pysyvää aivovientiä vaan pikemminkin aivokiertoa, jolloin työntekijät ovat palanneet kotimaahansa tietyn ajanjakson jälkeen (Ruckenstein & Stark mt., 20). Sopineekin kysyä: kuinka kauan näin jatkuu?
Vaikka maastamuutto ja ulkomailla työskentely on helpottunut entisestään työntekijän kannalta, on työntekijän asemassa edelleen ongelmia ja epäselvyyksiä. Esimerkiksi ongelmallista on se, miten esimerkiksi sosiaalietuudet säilyvät – jos ylipäätään säilyvät, kun työntekijä työskentelee eri maissa tai se, miten toisen maan sosiaaliturvan piiriin voi ylipäätään siirtyä (Simpura 2004, 264). Viime aikoina on myös julkisessa keskuste-lussa ollut kritiikkiä siitä, miten rasittavaa ns. sosiaalinen shoppailu on kansantalouksil-le, jos ihmiset hyödyntävät oman kotimaansa palveluita vain omaksi edukseen. Käytäntöjen tasolla ongelmat tulevat jo Euroopan mittakaavassa, miten pohjoisesta hyvinvointivaltiosta tuleva työntekijä voi yhtäkkiä siirtyä esimerkiksi Englantilaisen liberalistisemman järjestelmän piiriin, ja onko hänellä tarvittaessa mahdollisuus siirtyä takaisin?
Työntekijöiden etujen kannalta työmarkkinainstituutioiden haurastuminen on saavutettujen etujen kannalta ajankohtainen varsinkin jos työvoiman liikkuvuus lisääntyy. Suomenkin nykyistä korkeaa työntekijöiden järjestäytymisastetta on katsottu muiden länsi-maiden tapaan estävän ”joustavaa mukautumista dynaamiseen talouteen” (Julkunen, 2004, 425). Suuri ero onkin juuri paikallisen tason työmarkkinoiden joustavuudessa ja järjestäytyneisyydessä. Kun toisaalla vasta taistellaan kunnollisista työoloista, toisaalla vaaditaan saavutettuja etuja leikattavaksi. Työmarkkinoiden laajetessa myös huonompiin työehtoihin suostuvia luulisi olevan entistä enemmän tarjolla – varsinkin jos työttömyys säilyy entisenlaisenaan.
Vapaalla ja edes osittain hallitulla työvoiman liikkuvuudella on myös kääntöpuolensa. Yleinen hyvinvointi kiinnostaa myös rajojen ulkopuolella, mikä onkin houkutellut järjestäytynyttä rikollisuutta organisoimaan laitonta maahanmuuttoa. Ongelmalliseksi laittomat maahanmuuttajat tekee se, että laiton maahanmuuttajatyövoima on halpaa ja väärinkäytöksille haavoittuvaa (Simpura mt., 265). Laiton, rekisteröimätön työvoima ”sotkee työmarkkinoita, työsopimusten noudattamista ja työpalkkojen määräytymistä” (mt.). Suomestakin on jo löytynyt puoli-ilmaisia kivenhakkaajia. Pohtimisen arvoinen kysymys lieneekin, kuinka voitaisiin estää vieraskielisen, osin laittoman, työvoiman hyväksikäyttö ja samalla turvata omien työmarkkinoiden toimivuus?
Työvoiman liikkuvuuden suomat mahdollisuudet Suomelle
Tiedotusvälineissä on jatkuvasti päivitelty, että mitä tehdään kun kaikki osaaminen va-luu Suomen rajojen ulkopuolelle. Suomessa maksettavat korkeat verot ja palkkatason alhaisuus, muihin maihin verrattuna, on asetettu vahvimmiksi syiksi miksi hyvän korke-an koulutuksen saaneet osaajat suuntautuvat ulkomaille töihin. Pahimmiksi kauhukuviksi ollaan maalailtu tilannetta, jossa kaikki korkeasti koulutetut hankkivat ilmaisen koulutuksen Suomessa ja välittömästi työelämään siirtyessä lähtevät ulkomaille töihin.
Yrityksiä ja osaavaa työvoimaa yritetään houkutella erilaisin veroalennuksin. Ja mitä vapaammaksi työvoiman ja pääoman liikkuvuus tulee, sitä merkittävämmäksi nousee verokilpailu (Kantola, Anu & Kautto, Mikko 2002, 24). Suomessakin on suuret paineet veron kevennyksille, jotta saadaan palkat kilpailukykyisemmiksi ja yrityksiä saataisiin houkuteltua pysymään tai siirtymään Suomeen. Kaikki osaaminen ja taito mitä saadaan tuotua Suomeen, vaikka verotuksen kustannuksella, on ajamaan Suomea yhä kilpailu-kykyisemmäksi globaalissa taloudessa. Vaikka menetetään verotuloja, saadaan tuloja yhä enemmän lisääntyvien työpaikkojen johdosta. Kun työttömyys laskee, laskee myös sosiaalimenot.
Suurien ikä-luokkien jäädessä eläkkeelle tulee työvoimasta olemaan pulaa myös Suomessa. Jatkuvasti yhä koulutetumpaa työvoimaa virtaa kouluista ja matalan palkan työt jäävät ilman työntekijöitä kovan koulutustason vuoksi. Näihin ongelmiin voidaan nähdä yhtenä ratkaisuna ulkomailta tuotu työvoima. Monissa maissa on paljon työttömyyttä, niin miksi sitä ei käytetä hyväksi. EU:n työvoiman liikkuvuutta helpottavista linjauksista huolimatta työvoiman liikkuminen on ollut vähäistä (Koistinen, Pertti 1999, 370). Ehkä tämä osoittaakin sen, että irtautuminen kotimaasta koetaan taloudellisesta hyödys-tä huolimatta kaukaiselta ajatukselta. On tehtävä Suomesta houkutteleva paikka ulko-maalaisille työntekijöille ja yrityksille. Portit on avattava ajoissa ja kunnolla sekä toivotettava kaikki tulijat tervetulleiksi, koska on vaikea kilpailla työvoimasta silloin kun siitä tulee todellinen pula.
Ei ole ollut vielä mitään suurta koulutetun työvoiman pakenemista ulkomaille, koska vielä toimii ajatus siitä että kerätään tietoa muualta ja palataan entistä viisaampina takai-sin Suomeen. Täytyy muistaa se, että kun Suomalainen pääsee ulkomailla korkeisiin tehtäviin on hän myös tekemässä Suomea tunnetuksi ja hän voi hyvinkin vetää kotiin päin joissakin asioissa. Ei pelätä muita maita vaan on käytettävä niitä hyväksi, jotta saa-daan yhä vahvempi Suomi rakennettua.
Eri kulttuurien leviäminen lisää yhteisöjen etnistä moninaisuutta ja yhteisöjen välisiä suhteita (Väyrynen, R 1998, 11). Suomi on ollut aina vähän eristyksissä pohjoisessa ja sen rikastuttaminen uusilla kulttuureilla antaa lisää resursseja toimia globaalissa maail-massa, jossa vaaditaan dynaamisuutta erilaisissa tilanteissa. Erilaisten järjestöjen keinot pitää yhteyttä ovat helpottuneet ja tämä on parantanut mahdollisuutta tutustua erilaisiin keinoihin taistelussa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
On selvää että Suomessa kaivataan yhteiskunnan rakenteellista muutosta. Liian kankeata ja hitaasti reagoivat järjestelmät eivät pysty turvaamaan kansalaisten hyvinvointia alati muuttuvassa maailmassa. Työvoiman liikkuvuuden aiheuttamia epäkohtia tulee pystyä korjailemaan ja nykyinen järjestelmä on aivan liian kankea siihen. Muuttoliikkeen vuoksi joudutaan keventämään Suomen yhteiskunta järjestelmää ja se tulee samalla parantamaan ihmisten hyvinvointia. Kaikki valtioon kohdistuvat haasteet eivät johdu globalisaatiosta, vaan voivat olla myös lähtöisin sisäisiä ristiriidoista (mt. 1998, 145).
Työntekijöiden mahdollisuus päästä tekemään töitä mistä on kiinnostunut, lisääntyy liikkuvuuden helpottumisen avulla. Työssään viihtyminen ja haasteellisuus ovat suuria tekijöitä, jotka vaikuttavat työntekijöiden viihtyvyyteen työssä.
Suomessa on niin hyvä tietotaito taso että, vaikka yritykset siirtävät tuotantoaan halvempiin maihin, suurempaa hätää työpaikoista ei ole. Kehityksen on nähty kulkevan niin että, tuotannolliset vaiheet siirtyvät halvempiin maihin, mutta kehitys ja tutkimus-työt säilyvät koulutustason ansiosta teollisuusmaissa, kuten Suomessa. Ja yhä suurem-man roolin Suomen tulisikin ottaa kehitys- ja tutkimustehtävissä.
On vaikea sanoa miten tullaan säilyttämään nykyisenlainen sosiaaliturva ja miten se tullaan sovittamaan yhteen eri maiden käytäntöjen kanssa. Luultavasti tullaan näkemään asteittaista kevenemistä valtion roolissa ja muiden toimijoiden vahvempaa osallistumista sosiaaliturvan mahdollistajina. Olisi pystyttävä luomaan yhtenäiset säännöt, joita kaikki maat noudattaisivat, työtekijöiden palkkauksesta ja työoloista, jotta vältyttäisiin työvoi-man riistolta ja loppuun ajamiselta.
Pohdintaa
Globalisaatio on käsitteenä hyvin monitahoinen ja – mutkainen, eikä ole tavatonta että globalisaatio, globaalistuminen ja globalismi sekoitetaan keskenään. Kirjallisuus on täynnä ”väärässä” paikassa käytettyä termistöä. Esseessämme tarkoitamme globalisaatiolla niitä prosesseja ja seuraamuksia mitä kansainvälistyminen, tai globaalistuminen, on tuonut tullessaan, aivan kuten Beck (1999) globalisaation on määritellytkin. Kasvio & Nieminen (1999) ymmärtävät globalisaation samalla tavalla kuin universaalisuuden, mutta käsittääkseni universaalisuus on käsitteellisesti huomattavasti lähempänä globaa-listumista kun globalisaatiota. Käsitteet eivät kuitenkaan ole vielä kerinneet vakiintua kirjallisuudessa, joten termiä ei voi suoralta kädeltä tuomita vääräksi, kuin korkeintaan lainausmerkeissä.
Työvoiman täysin vapaa liikkuvuus luo monenlaisia uhkakuvia, mutta tuo myös mukanaan suuria mahdollisuuksia. Suurimpina uhkakuvina voidaan nähdä erityisesti hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapistuminen, jolla on toteutuessaan hyvin vakavia seura-uksia. Ongelmaksi voidaan nähdä myös se, miten Suomi pystyy esittäytymään muiden maiden työntekijöiden silmissä houkuttelevana vaihtoehtona? Osaavista työntekijöistä on aina ollut ja varmasti aina tulee olemaan pulaa, joten onkin pohtimisen arvoista mi-ten taataan kansakunnan menestys kovenevilla maailmanmarkkinoilla ilman osaavia työntekijöitä ja väestöä? Kuinka työvoiman liikkumista ylipäätään voidaan rajoittaa sillä tavalla, että vain osaava, ammattitaitoinen henkilö saa muuttaa Suomeen, mutta ns. elintasopakolainen ei? Pohdittavaa näin ollen varmasti riittää vielä jatkossakin.
Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle on ennustettu tulevan suuri työvoimanpula, joka heikentää mahdollisuutta suoriutua kasvavista menoista. Yhtenä suurena mahdollisuutena voidaan nähdä ulkomailta houkuteltu työvoima. Ja vain työvoiman liikkuvuuden täydellinen vapautuminen voi mahdollistaa työvoiman siirtymisen maasta toiseen. Jotta voidaan varmistaa työvoiman oikeanlainen kohtelu, olisi maiden lainsäädäntöä yhtenäistettävä ja luoda selvät säännöt työntekijöiden kohtelusta ja palkkauksesta. Työvoiman vapaa liikkuvuus tulisi nähdä mahdollisuutena eikä ongelmana.
Lähteet
Alasuutari, P. & Ruuska, P. 1999. Post-Patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Tampere: Vastapaino
Beck, U. 1999. Mitä globalisaatio on? Tampere: Vastapaino
Friedman, T. L. 1999. Globalisaatio - uhka vai unelma? Helsinki: Otava
Gray, J. 1998. False Dawn. The delusions of global capitalism. With a new postscript. London: Granta.
Hagfors, R. 1999. Hyvinvointivaltion avoimuus ja sosiaaliturvan rakenne. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maailmas-sa. Tampere: Gaudeamus. s.240-266.
Harrinsalo, E. & Miettinen, R. 2000. Globalisaatio - avoin vai
suljettu maailma. Helsinki: Art House
Julkunen, R. 2004. Työ – elämää ja politiikkaa. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Ka-janoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. 2003. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.
Kantola, Anu & Kautto, Mikko 2002. Hyvinvoinnin valinnat: Suomen malli 2000-luvulla. Helsinki: Edita.
Kasvio, A. & Nieminen, A. 1998. Globalisaatio, työpaikkakilpailu ja Suomi - Uuteen kansalliseen strategiaan? Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus, Työraportti 4/1998, Suo-men itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, julkaisu 168.
Koistinen, Pertti 1999. Työpolitiikan perusteet. Porvoo – Helsinki - Juva: WSOY
Koskiaho, B., Nurmi, J. & Virtanen, P. 1999. Kansalaisen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY.
Klein, Naomi - No logo, tähtäimessä brändivaltiaat, 2001, Helsinki, WSOY
Palm, H. 1999. Sosiaaliturvan rahoitus globalisoituvilla markkinoilla. Teoksessa Koso-nen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus. s. 205-239.
Ruckenstein, M. & Stark, E. 2004. Teoksessa Ruckenstein, M. (toim.). 2004. Työpaik-kana maailma. Helsinki: Edita.
Saari, J. 1999. Jatkuvuus vai murros? Sosiaalipolitiikan pitkät linjat ja käännekohdat jälkiteollistuvissa länsimaissa. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. So-siaalipolitiikka globalisoituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus. s.167-204.
Simpura, J. 2003. Globalisaatio ja sosiaalipolitiikka. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. 2003. Sosiaalinen politiik-ka. Juva: WSOY.
Väyrynen, Raimo. 1998. Globalisaatio. Uhka vai mahdollisuus? Juva: WSOY.
Aluksi
Globalisaation käsitteeseen tuskin pystyy olemaan törmäämättä kun seuraa nykyään käytävää keskustelua. Globalisaatiota voi pitää hyvänä tai pahana, mahdollisuutena tai rajoitteena, melkein minä vain, keskustelijan näkökulmasta riippuen. Termi on kuitenkin pystyttävä määrittelemään, jotta siitä voisi ilman epäselvyyksiä keskustella. Aluksi kerron vähän hapuilevistakin yrityksistä löytää synonyymia globalisaatiolle, jonka jäl-keen siirryn tarkastelemaan lyhyesti globalisaation sisältöä pitäen kuitenkin päällimmäisenä mielessä esseen tarkoituksen, globalisaation käsitteen selventämiseen. Pyrin kes-kittymään nimenomaan termin selittämiseen, jättäen tietoisesti selitysten ulkopuolelle viittaukset globalisaatiosta laajemmassa kontekstissa. Globalisaatiota täytyy kuitenkin hiukan tarkastella yleisenä ilmiönä, jotta käsitteen sisältö aukeaisi.
Synonyymeja etsimässä
Harrinsalo & Miettinen (2000) ovat listanneet joitakin käsitteitä joita pitävät globalisaation synonyymeina: löytöretket, pyhiinvaellusmatkat, ristiretket, valloitussodat, siirtolaisuus ja kirkkojen lähetystyö. Kun mennään politiikan alueelle, vastaavia käsitteitä ovat mm. kolonialismi, imperialismi, sosialismi ja työväenliikkeen internationalismi. Yritysmaailman suusta usein kuulee globalisaation vastineeksi sanan kansainvälistyminen. Taloudessa puolestaan käytetään vapaan kaupan, kahdenkeskisen kaupan ja monikeskisen kaupan käsitteitä. Globalisaation voi siis ymmärtää hyvin monelta kantilta, joita kaikkia edellä mainittuja en itsekkään täysin allekirjoita. Tarkoituksena on ilmeisesti kuitenkin ollut kuvata tapahtumia tai eri ismien seuraamuksia joilla on ollut tarttumapintaa nykyisen globalisaation kanssa, eikä etsiä täydellisesti korvaavaa synonyymia.
Kasvio & Nieminen (1998) nostavat käsitteen universaalisuus synonyymiksi globalisaatiolle. Yhteiskuntatieteiden klassikot eivät ole kirjoittaneet globalisaatiosta, vaan universaaliudesta. Kun aikaisemmin puhuttiin ilmiöiden universaalista luonteesta, nyt pu-hutaan globalisaatiosta. Tällöin annetaan globalisaatiolle (globe) hyvin laaja merkitys. Universaalius, tai yleismaallisuus, on kuitenkin omasta mielestäni liian lavea käsite, jos etsitään korvaavaa termiä globalisaatiolle. Yhteisiä sisältöjä kuitenkin molemmilla on, mutta täydellistä korvaavuutta (eikä siihen tietenkään ole edes tarvetta) ei saavuteta.
Yleisin käsite lienee kuitenkin maailmanlaajuistuminen kun etsitään samaa tarkoittavia sanoja globalisaatiolle. Termi on hyväksyttävä. Puhuttaessa globalisaatiosta usein tarkoitetaan juuri ns. maailmanlaajuistumista. Suomen Kuvalehden järjestämän kilpailun, jossa etsittiin synonyymia globalisaatiolle, voitti ehdotus ”maapalloistuminen”. Senkin voin allekirjoittaa. Mutta onko meidän ymmärrys globalisaatiosta yhtään kasvanut kun tiedämme että maapalloistuminen tai maailmanlaajuistuminen viittaa samoihin asioihin kuin globalisaatio? Kertooko sanapari planeettamme ”maapalloistuminen” vielä yhtään mitään? (Alasuutari & Ruuska, 1999, s.13)
Globalisaation sisällöstä
Seuraavaksi kerron globalisaation sisällöstä sen verran kuin tunnen tarpeelliseksi kertoa jotta käsite selkiytyisi. Selväksi kun tuli että asia ei juuri selkiydy korvaavia sanoja et-simällä. Aiheesta on kirjoitettu hirvittävät määrät viime vuosina, ja jo globalisaation käsitteen määrittely ansaitsisi laajemman tutkimuksen kuin mitä nyt on mahdollista teh-dä. Mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin jatkan käsite määrittelyä, jotta tulevilta kirjoituksilta/esityksiltä (viittaan tällä tovereideni esityksiin) ei putoaisi pohja pois.
Globalisaatiolla yleensä viitataan teollisuuden laajenemiseen ja maailman modernisoitumiseen. Globalisaatio nähdään tietyllä tavalla itsestään etenevänä prosessina, jota on hyvin hankala kontrolloida, ja jonka päätepysäkkiä ei voida ennustaa. Tämä ei tieten-kään tarkoita sitä, että globalisaatiota ei pitäisi pyrkiä kontrolloimaan, vaan että se on hyvin vaativa haaste kansallisvaltioille. Globalisaation edetessä yritysmaailman valta kasvaa, ja valtioiden vaikutusmahdollisuudet uhkaavat pienentyä (ks. esim Klein, 2001, ja Friedman, 1999). Nähdäkseni tämä on uhka maailman eettiselle kehitykselle, monesti kun yrityksien ainut tavoite on vain rikastuttaa omistajiaan, eikä esimerkiksi ajaa yleismaallista hyvinvointia. Kritiikkiä antaa myös Alain Scott (Alasuutari & Ruuska, 1999, s.13) jonka mielestä nyt saattaa olla menossa kapitalismin vaihe, jossa pääoman haltijat ovat onnistuneet vaikuttamaan poliitikot ja äänestäjät siitä, että talous kulkee ennen po-litiikkaa.
Varsin yleinen analyysi globalisaation sisällöstä on jako neljään eri ryhmään: taloudelliseen, poliittiseen, kulttuuriseen ja sosiaalisten vuorovaikutusten globalisaatioon (ks. esim. Alasuutari & Ruuska, 1999, Kasvio & Nieminen, 1999). Taloudellinen globalisaatio yhdistetään useimmiten talouden vapautumiseen sääntelystä; pääoman, työvoiman ja hyödykkeiden vapaata liikkuvuutta. Meidän aiheemme, työvoiman liikkuvuus, lienee tässä tilanteessa sopivinta mainita politiikan globalisoitumisen esimerkkinä. Tähän ryhmään siis kuuluvat myös sosiaalipoliittiset kysymykset joihin globalisaatio vaikuttaa, ei pelkästään Euroopan Unionin rahaliiton kaltaiset järjestelmät. Kulttuurinen globalisaatio nähdään usein ns. "McDonaldsoitumisena", vallitsevan kulttuurikäsityksen rantautumisena jokaiseen maankolkkaan, samalla rampauttaen jokaisen maan erityispiir-teet. Ilmiötä pidetään yleensä negatiivisena. Sosiaalisella vuorovaikutuksella viitataan tässä yhteydessä ihmisten sosiaaliseen tarpeeseen kuulua laajempiin alueellisiin yhteisöihin, kuten kansakuntaan tai "Eurooppaan". Tämä muodostaa niin ikään tärkeän mo-tiivin globalisaation kehittymisessä.
Näitä eri ryhmiä ei kuitenkaan voi täysin erotella toisistaan, kaikki liittyy erottamattomasti toisiinsa. Keskittyminen vain yhteen näistä antaisi kovin yksipuolisen kuvan maailman kehityksestä.
Itse asia, eli globalisaation käsitteen määrittely
Kasvio & Nieminen (1999) pitivät globalisaatiota universaalisuuden synonyymina. Tällöin globalisaatio ymmärretään hyvin laajana prosessina. Heidän mukaansa tällöin glo-balisaatiolle muodostuu neljä erilaista alamerkitystä:
1. Universaali moraalikoodisto, joka koskee kaikkia ihmisiä. Sillä ei ole väliä, onko ihmisillä oikeasti vuorovaikutusta toistensa kanssa, heidän silti pitää toimia yleismaallisen moraalikäsityksen mukaan. Oma mielipiteeni asiaan on, että monella filosofilla olisi varmasti asiaan sanasensa sanottavana.
2. Universaalilla viitataan ihmisen lajipiirteisiin, kuten ruuan, suojan ja yhteenkuuluvuuden tarpeisiin. Tai luonteenpiirteisiin; kun jotain pidetään hyvänä tai pahana. Kasvio & Nieminen käyttävät termiä universaalit antropologiset vakiot näistä tekijöistä.
3. Globaalilla viitataan ihmiskunnan historiaan. Tällöin ihmiskunnan tekemisiä tarkastellaan hyvin pitkällä aikavälillä; eri kulttuuripiirien vaikutusta ihmiskunnan historiaan.
4. Globalisaatiolla viitataan nykyisin usein globaaleihin interaktioihin. Tässä globalisaation prosessia tarkastellaan useimmiten joko poliittisten tai taloudellisten toimijoiden tai kirjoitetun historian aikaperspektiivistä. Tämän aihepiirin tutkimus usein lähentelee "globalismia", joka on ismi, joka viittaa poliittisiin päämääriin tai ideologioihin, joilla globalisaatiota pyritään edistämään. Kasvion & Niemisen mukaan mitä korkeammalla yksilö sijaitsee sosiaalisessa hierarkiassa, sitä valmiimpia he ovat puhumaan globalisaatiosta. Tässä mielessä globalismi on usein juuri eliittien ideologiaa.
Monesti ei pystytä tekemään eroa eri ryhmien välillä, vaikka ne tässä eritelläänkin. Mo-ni tutkija-kirjailija kirjoittaa universaaleista moraalikoodeista, toisin sanoen maailman parantamisesta, tarkastellen niitä empiiriseen tutkimuksen kautta, kuten tutkimalla eri yhtiöiden toimintaa. Näin ollen monesti globalisaatiota koskeva kirjallisuus on hyvin arvolatautunutta.
Ulrich Beck (1999) tekee eron globalismin ja globalisaation, ja globaalisuuden ja globalisaation välillä. Beck näkee globalismin maailmanmarkkinat tukahduttavana tai korvaavana poliittisena toimintana, joka on hyvin uusliberalistisesti sävytetty. Globalismis-sa puhutaan muista globaalisaation ulottuvuuksista, poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaa-lisesta vuorovaikutuksesta, alisteisena markkinajärjestelmän herruudelle, jos yleensä puhutaankaan. Beckin mukaan globalismi pyrkii hävittämään erottelut politiikan ja ta-louden välillä, tehden niistä yhden toimijan, hävittäen samalla politiikan legitiimisyyden. Politiikka tavallaan valjastetaan yritysten pelikentäksi. Uusliberaalisuuden saatua uudet vaatteet globalismissa, se kietoo pauloihinsa ne toimijat, jotka ovat aikaisemmin vastustaneet tämänlaista ideologista kehitystä. Beck erittelee kolme erilaista protektionistisuuden muotoa, jotka toimivat eri tavalla globalismin "uhan" alla, harjoittaen tällä tavalla "kieltävää" globalismia: konservatiiviset eli mustat, vihreät, ja punaiset pro-tektionistit. Konservatiivit valittelevat arvojen rappeutumista ja kansallisuuden häviä-mistä, samalla kun toimivat ristiriitaisesti uusliberalististen oppien mukaan ja harjoitta-vat kansallisvaltiota tuhoavaa politiikkaa. Vihreät protektionistit Beckin mukaan huomaavat, että vain kansallisvaltiot pystyvät suojaamaan ympäristölainsäädäntöä maailmanmarkkinoiden pakoilta, ja asettavat kansallisvaltiot suojeltaviksi kohteiksi samalla tavalla, kuin uhanalaisen luonnonkin. Punaiset protektionistit puolestaan jättävät luok-kataistelut jälkeensä ja julistavat globalisaatiosta että "olemme aina olleet oikeassa", pitäen "marxilaista jälleensyntymäjuhlaa". Beckin sanoin kysymys on kuitenkin pelkäs-tään utopistisen sokeutuneesta oikeassa olemisen uskosta.
Edellä esitellystä, varsin kriittisestä näkemyksestä globalismia kohtaan, Beck haluaa erotella globaalisuuden ja globalisaation. Globaalisuus on sitä, että olemme jo pitkään eläneet maailmanyhteiskunnassa, jossa mikään ryhmä ei voi enää eristäytyä täysin muilta. Kulttuurit törmäävät, eikä mikään tapa ole enää itsestäänselvyys. Jokaisen kansakunnan on perusteltava elämisenmuotonsa uudelleen. Beckin ymmärtämällä globaalisuudella on siten käsitteellisiä yhteyksiä maailmanlaajuistumiseen. Sitä että välimatkat pienenevät ja naapuri voikin olla toisella puolella maapalloa.
Globalisaatio, Beckin mukaan, tarkoittaa "prosesseja, joiden seurauksena kansallisvaltio ja niiden suvereenisuus alistuu ylikansallisille toimijoille, niiden valtamahdollisuuksille, pyrkimyksille ja identiteeteille ja joutuu niiden verkoston sitomaksi". Tunnusominaisuutena uudelle modernille globalisaatiolle Beck pitää uudenlaisen globaalisuuden peruut-tamattomuutta, jossa eri toimijat eri aloilta ymmärtävät globalisaation eri tavalla, tavalla jota ei voi deduktoida. Jokainen on ymmärrettävä erillisenä logiikkana. Tämä avaa tilaa poliittiselle toiminnalle, sillä tavalla on ainut mahdollisuus rikkoa globalismin epäpoliti-soivat ajatusrakenteet. Laajempi perspektiivi on ainut tapa jolla globalisaatiota voisi hallita. Beck löytää kahdeksan syytä, miksi uusi globalisaatio on peruuttamatonta. Tyydyn luettelemaan ne tässä ylimalkaisesti.
Kansainvälistyvän talouden ja rahoitusmarkkinoiden laajentumisen, joiden valta kasvaa kansallisvaltioihin nähden
Informaatio- ja viestintäteknologian vallankumous
Universaalit ihmisoikeudet
Globaalin kulttuuriteollisuuden kuvavirrat
Globaalit toimijat, jotka eivät ole yrityksiä tai valtioita, lisäävät valtaansa. Esim. YK.
Globaali köyhyys
Globaali ympäristötuho
Kulttuurien rajat ylittävät konfliktit.
Tämmöisessä tilanteessa kaikki mikä maailmalla tapahtuu, koskettaa myös meitä, ja meidän tapahtumat maailmaa. Mikään ei ole enää kansallista. World Trade Centerin tapahtumat heijastuivat koko maailmaan, samalla tavalla kuin Venäjän koulukaappaus kosketti maailmaa. Mutta on virheellistä uskoa, että globaalissa maailmassa ei olisi kolkkaa joka olisi vielä pimennossa. Esimerkiksi Sudanissa tapahtuvaan kansanmurhaan länsimaat ottivat kantaa vasta sen jälkeen, kun ylikansalliset järjestöt nostivat tapahtu-mat yleiseen tietoisuuteen. Joka tapauksessa, perinteiset instituutiot eivät enää riitä hal-litsemaan globalisaatiota; kansallisvaltio ei voi enää yksinään ohjata globalisaatiokehitystä. Valtioiden pitää unohtaa rajansa toimittaessa kohti yhteistä hyvää.
Työvoiman liikkuvuuden tuomat uhkakuvat Suomelle
Nykyaikana matkustaminen ja rajojen ylittäminen on sekä entistä edullisempaa että helpompaa. Tavallisen kansalaisen on mahdollista siirtyä varsinkin Euroopan rajojen sisä-puolella kohtalaisen edullisesti ja mutkattomasti. Yhä syvenevässä Euroopan unionin integraatio kehityksessä onkin pyritty siihen, että työvoiman liikkuvuus maiden välillä olisi mahdollisimman ongelmatonta ja helppoa. Työvoiman liikkuvuus maiden välillä ei suinkaan ole täysin mutkatonta saati ongelmatonta.
Työmarkkinoiden kuva on käytännön tasolla muuttunut kansan tai valtion sisäisistä markkinoista kansainvälisiksi markkinoiksi. Valtion mahdollisuudet puuttua työvoiman liikkumiseen suuntaan tai toiseen ovat melko rajalliset. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vaikka esteitä liikkuvuudelle on purettu, ei työvoima liiku rajojen yli yhtä helposti kuin esimerkiksi pääoma (Koskiaho, Nurmi & Virtanen 1999, 114). Markkinoiden kansainvälistyessä myös toimijat markkinoilla ovat muuttuneet. Entistä laajemmat työmarkkinat tarjoavat verrattain edullista ja asiantuntevaa työvoimaa, etenkin Aasiassa (Gray 1998, Saaren 1999, 182 mukaan). Toisaalta esimerkiksi Suomi tarvitsee maa-hanmuuttajia taatakseen työvoiman jatkuvuus ikäluokkien pienentyessä.
Työvoiman liikkuvuudesta globaalissa maailmassa onkin paljon mahdollisia uhkakuvia ja seurauksia valtiolle. Vaikutuksia on monenlaisia. Ensinnäkin työvoiman liikkuvuus vaikuttaa maan sosiaalikuluihin ja sosiaaliturvan rahoitukseen, ”muuttotappiomaiden elatussuhde ja sosiaaliturvan rahoitusrasitus kasvaa” (Palm, H. 1999, 227). Kiristynyt kilpailu työpaikoista ja vapaista pääomista voi johtaa maat laskemaan sosiaaliturva-etuuksiaan ja työvoimakustannuksia (Simpura 2003, 264). Kansainvälistä pääomaa houkutellaan edellä mainitun lisäksi ”verohelpotuksilla, työvoimakustannuksilla ja yhteiskunnan perusrakenteella” (Väyrynen 1998, 115). Suurimpana uhkakuvana valtiolle voidaankin nähdä hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapistuminen, kun menot kasvavat ja samaan aikaan tulisi houkutella vierasta pääomaa ja työntekijöitä. Toisaalta on viitteitä myös siitä, että sosiaaliturvan rahoitusmenot bruttokansantuotteesta ovat suurempia maissa, jotka ovat taloudeltaan avoimia (Hagfors 1999, 260).
Työmarkkinoiden laajentumisen ja kansainvälistymisen yhteydessä on ollut paljon kes-kustelua, siitä, että myös Suomen kansalaiset hyödyntävät lisääntyneen kysynnän ulkomailla ja muuttavat palkan perässä ulkomaille. Hyvät ja asiantuntevat työntekijät ovatkin entistä halutumpia maailmalla. Yhteiskunnan kannalta asiaa mutkistaa se, että ”kou-lutus pikemminkin kuin työttömyys lisää muuttohaluja” (Ruckenstein & Stark 2004, 21). Yhteiskunta menettää siis verotulojen lisäksi usein juuri korkeasti koulutettua, asi-antuntevaa työvoimaa. Hyvänä puolena suomalaisen työvoiman muutossa on nähty se, että ainakin vielä ulkomaantyö ei ole ollut pysyvää aivovientiä vaan pikemminkin aivokiertoa, jolloin työntekijät ovat palanneet kotimaahansa tietyn ajanjakson jälkeen (Ruckenstein & Stark mt., 20). Sopineekin kysyä: kuinka kauan näin jatkuu?
Vaikka maastamuutto ja ulkomailla työskentely on helpottunut entisestään työntekijän kannalta, on työntekijän asemassa edelleen ongelmia ja epäselvyyksiä. Esimerkiksi ongelmallista on se, miten esimerkiksi sosiaalietuudet säilyvät – jos ylipäätään säilyvät, kun työntekijä työskentelee eri maissa tai se, miten toisen maan sosiaaliturvan piiriin voi ylipäätään siirtyä (Simpura 2004, 264). Viime aikoina on myös julkisessa keskuste-lussa ollut kritiikkiä siitä, miten rasittavaa ns. sosiaalinen shoppailu on kansantalouksil-le, jos ihmiset hyödyntävät oman kotimaansa palveluita vain omaksi edukseen. Käytäntöjen tasolla ongelmat tulevat jo Euroopan mittakaavassa, miten pohjoisesta hyvinvointivaltiosta tuleva työntekijä voi yhtäkkiä siirtyä esimerkiksi Englantilaisen liberalistisemman järjestelmän piiriin, ja onko hänellä tarvittaessa mahdollisuus siirtyä takaisin?
Työntekijöiden etujen kannalta työmarkkinainstituutioiden haurastuminen on saavutettujen etujen kannalta ajankohtainen varsinkin jos työvoiman liikkuvuus lisääntyy. Suomenkin nykyistä korkeaa työntekijöiden järjestäytymisastetta on katsottu muiden länsi-maiden tapaan estävän ”joustavaa mukautumista dynaamiseen talouteen” (Julkunen, 2004, 425). Suuri ero onkin juuri paikallisen tason työmarkkinoiden joustavuudessa ja järjestäytyneisyydessä. Kun toisaalla vasta taistellaan kunnollisista työoloista, toisaalla vaaditaan saavutettuja etuja leikattavaksi. Työmarkkinoiden laajetessa myös huonompiin työehtoihin suostuvia luulisi olevan entistä enemmän tarjolla – varsinkin jos työttömyys säilyy entisenlaisenaan.
Vapaalla ja edes osittain hallitulla työvoiman liikkuvuudella on myös kääntöpuolensa. Yleinen hyvinvointi kiinnostaa myös rajojen ulkopuolella, mikä onkin houkutellut järjestäytynyttä rikollisuutta organisoimaan laitonta maahanmuuttoa. Ongelmalliseksi laittomat maahanmuuttajat tekee se, että laiton maahanmuuttajatyövoima on halpaa ja väärinkäytöksille haavoittuvaa (Simpura mt., 265). Laiton, rekisteröimätön työvoima ”sotkee työmarkkinoita, työsopimusten noudattamista ja työpalkkojen määräytymistä” (mt.). Suomestakin on jo löytynyt puoli-ilmaisia kivenhakkaajia. Pohtimisen arvoinen kysymys lieneekin, kuinka voitaisiin estää vieraskielisen, osin laittoman, työvoiman hyväksikäyttö ja samalla turvata omien työmarkkinoiden toimivuus?
Työvoiman liikkuvuuden suomat mahdollisuudet Suomelle
Tiedotusvälineissä on jatkuvasti päivitelty, että mitä tehdään kun kaikki osaaminen va-luu Suomen rajojen ulkopuolelle. Suomessa maksettavat korkeat verot ja palkkatason alhaisuus, muihin maihin verrattuna, on asetettu vahvimmiksi syiksi miksi hyvän korke-an koulutuksen saaneet osaajat suuntautuvat ulkomaille töihin. Pahimmiksi kauhukuviksi ollaan maalailtu tilannetta, jossa kaikki korkeasti koulutetut hankkivat ilmaisen koulutuksen Suomessa ja välittömästi työelämään siirtyessä lähtevät ulkomaille töihin.
Yrityksiä ja osaavaa työvoimaa yritetään houkutella erilaisin veroalennuksin. Ja mitä vapaammaksi työvoiman ja pääoman liikkuvuus tulee, sitä merkittävämmäksi nousee verokilpailu (Kantola, Anu & Kautto, Mikko 2002, 24). Suomessakin on suuret paineet veron kevennyksille, jotta saadaan palkat kilpailukykyisemmiksi ja yrityksiä saataisiin houkuteltua pysymään tai siirtymään Suomeen. Kaikki osaaminen ja taito mitä saadaan tuotua Suomeen, vaikka verotuksen kustannuksella, on ajamaan Suomea yhä kilpailu-kykyisemmäksi globaalissa taloudessa. Vaikka menetetään verotuloja, saadaan tuloja yhä enemmän lisääntyvien työpaikkojen johdosta. Kun työttömyys laskee, laskee myös sosiaalimenot.
Suurien ikä-luokkien jäädessä eläkkeelle tulee työvoimasta olemaan pulaa myös Suomessa. Jatkuvasti yhä koulutetumpaa työvoimaa virtaa kouluista ja matalan palkan työt jäävät ilman työntekijöitä kovan koulutustason vuoksi. Näihin ongelmiin voidaan nähdä yhtenä ratkaisuna ulkomailta tuotu työvoima. Monissa maissa on paljon työttömyyttä, niin miksi sitä ei käytetä hyväksi. EU:n työvoiman liikkuvuutta helpottavista linjauksista huolimatta työvoiman liikkuminen on ollut vähäistä (Koistinen, Pertti 1999, 370). Ehkä tämä osoittaakin sen, että irtautuminen kotimaasta koetaan taloudellisesta hyödys-tä huolimatta kaukaiselta ajatukselta. On tehtävä Suomesta houkutteleva paikka ulko-maalaisille työntekijöille ja yrityksille. Portit on avattava ajoissa ja kunnolla sekä toivotettava kaikki tulijat tervetulleiksi, koska on vaikea kilpailla työvoimasta silloin kun siitä tulee todellinen pula.
Ei ole ollut vielä mitään suurta koulutetun työvoiman pakenemista ulkomaille, koska vielä toimii ajatus siitä että kerätään tietoa muualta ja palataan entistä viisaampina takai-sin Suomeen. Täytyy muistaa se, että kun Suomalainen pääsee ulkomailla korkeisiin tehtäviin on hän myös tekemässä Suomea tunnetuksi ja hän voi hyvinkin vetää kotiin päin joissakin asioissa. Ei pelätä muita maita vaan on käytettävä niitä hyväksi, jotta saa-daan yhä vahvempi Suomi rakennettua.
Eri kulttuurien leviäminen lisää yhteisöjen etnistä moninaisuutta ja yhteisöjen välisiä suhteita (Väyrynen, R 1998, 11). Suomi on ollut aina vähän eristyksissä pohjoisessa ja sen rikastuttaminen uusilla kulttuureilla antaa lisää resursseja toimia globaalissa maail-massa, jossa vaaditaan dynaamisuutta erilaisissa tilanteissa. Erilaisten järjestöjen keinot pitää yhteyttä ovat helpottuneet ja tämä on parantanut mahdollisuutta tutustua erilaisiin keinoihin taistelussa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
On selvää että Suomessa kaivataan yhteiskunnan rakenteellista muutosta. Liian kankeata ja hitaasti reagoivat järjestelmät eivät pysty turvaamaan kansalaisten hyvinvointia alati muuttuvassa maailmassa. Työvoiman liikkuvuuden aiheuttamia epäkohtia tulee pystyä korjailemaan ja nykyinen järjestelmä on aivan liian kankea siihen. Muuttoliikkeen vuoksi joudutaan keventämään Suomen yhteiskunta järjestelmää ja se tulee samalla parantamaan ihmisten hyvinvointia. Kaikki valtioon kohdistuvat haasteet eivät johdu globalisaatiosta, vaan voivat olla myös lähtöisin sisäisiä ristiriidoista (mt. 1998, 145).
Työntekijöiden mahdollisuus päästä tekemään töitä mistä on kiinnostunut, lisääntyy liikkuvuuden helpottumisen avulla. Työssään viihtyminen ja haasteellisuus ovat suuria tekijöitä, jotka vaikuttavat työntekijöiden viihtyvyyteen työssä.
Suomessa on niin hyvä tietotaito taso että, vaikka yritykset siirtävät tuotantoaan halvempiin maihin, suurempaa hätää työpaikoista ei ole. Kehityksen on nähty kulkevan niin että, tuotannolliset vaiheet siirtyvät halvempiin maihin, mutta kehitys ja tutkimus-työt säilyvät koulutustason ansiosta teollisuusmaissa, kuten Suomessa. Ja yhä suurem-man roolin Suomen tulisikin ottaa kehitys- ja tutkimustehtävissä.
On vaikea sanoa miten tullaan säilyttämään nykyisenlainen sosiaaliturva ja miten se tullaan sovittamaan yhteen eri maiden käytäntöjen kanssa. Luultavasti tullaan näkemään asteittaista kevenemistä valtion roolissa ja muiden toimijoiden vahvempaa osallistumista sosiaaliturvan mahdollistajina. Olisi pystyttävä luomaan yhtenäiset säännöt, joita kaikki maat noudattaisivat, työtekijöiden palkkauksesta ja työoloista, jotta vältyttäisiin työvoi-man riistolta ja loppuun ajamiselta.
Pohdintaa
Globalisaatio on käsitteenä hyvin monitahoinen ja – mutkainen, eikä ole tavatonta että globalisaatio, globaalistuminen ja globalismi sekoitetaan keskenään. Kirjallisuus on täynnä ”väärässä” paikassa käytettyä termistöä. Esseessämme tarkoitamme globalisaatiolla niitä prosesseja ja seuraamuksia mitä kansainvälistyminen, tai globaalistuminen, on tuonut tullessaan, aivan kuten Beck (1999) globalisaation on määritellytkin. Kasvio & Nieminen (1999) ymmärtävät globalisaation samalla tavalla kuin universaalisuuden, mutta käsittääkseni universaalisuus on käsitteellisesti huomattavasti lähempänä globaa-listumista kun globalisaatiota. Käsitteet eivät kuitenkaan ole vielä kerinneet vakiintua kirjallisuudessa, joten termiä ei voi suoralta kädeltä tuomita vääräksi, kuin korkeintaan lainausmerkeissä.
Työvoiman täysin vapaa liikkuvuus luo monenlaisia uhkakuvia, mutta tuo myös mukanaan suuria mahdollisuuksia. Suurimpina uhkakuvina voidaan nähdä erityisesti hyvinvointivaltion rahoituspohjan rapistuminen, jolla on toteutuessaan hyvin vakavia seura-uksia. Ongelmaksi voidaan nähdä myös se, miten Suomi pystyy esittäytymään muiden maiden työntekijöiden silmissä houkuttelevana vaihtoehtona? Osaavista työntekijöistä on aina ollut ja varmasti aina tulee olemaan pulaa, joten onkin pohtimisen arvoista mi-ten taataan kansakunnan menestys kovenevilla maailmanmarkkinoilla ilman osaavia työntekijöitä ja väestöä? Kuinka työvoiman liikkumista ylipäätään voidaan rajoittaa sillä tavalla, että vain osaava, ammattitaitoinen henkilö saa muuttaa Suomeen, mutta ns. elintasopakolainen ei? Pohdittavaa näin ollen varmasti riittää vielä jatkossakin.
Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle on ennustettu tulevan suuri työvoimanpula, joka heikentää mahdollisuutta suoriutua kasvavista menoista. Yhtenä suurena mahdollisuutena voidaan nähdä ulkomailta houkuteltu työvoima. Ja vain työvoiman liikkuvuuden täydellinen vapautuminen voi mahdollistaa työvoiman siirtymisen maasta toiseen. Jotta voidaan varmistaa työvoiman oikeanlainen kohtelu, olisi maiden lainsäädäntöä yhtenäistettävä ja luoda selvät säännöt työntekijöiden kohtelusta ja palkkauksesta. Työvoiman vapaa liikkuvuus tulisi nähdä mahdollisuutena eikä ongelmana.
Lähteet
Alasuutari, P. & Ruuska, P. 1999. Post-Patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Tampere: Vastapaino
Beck, U. 1999. Mitä globalisaatio on? Tampere: Vastapaino
Friedman, T. L. 1999. Globalisaatio - uhka vai unelma? Helsinki: Otava
Gray, J. 1998. False Dawn. The delusions of global capitalism. With a new postscript. London: Granta.
Hagfors, R. 1999. Hyvinvointivaltion avoimuus ja sosiaaliturvan rakenne. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maailmas-sa. Tampere: Gaudeamus. s.240-266.
Harrinsalo, E. & Miettinen, R. 2000. Globalisaatio - avoin vai
suljettu maailma. Helsinki: Art House
Julkunen, R. 2004. Työ – elämää ja politiikkaa. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Ka-janoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. 2003. Sosiaalinen politiikka. Juva: WSOY.
Kantola, Anu & Kautto, Mikko 2002. Hyvinvoinnin valinnat: Suomen malli 2000-luvulla. Helsinki: Edita.
Kasvio, A. & Nieminen, A. 1998. Globalisaatio, työpaikkakilpailu ja Suomi - Uuteen kansalliseen strategiaan? Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus, Työraportti 4/1998, Suo-men itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, julkaisu 168.
Koistinen, Pertti 1999. Työpolitiikan perusteet. Porvoo – Helsinki - Juva: WSOY
Koskiaho, B., Nurmi, J. & Virtanen, P. 1999. Kansalaisen sosiaalipolitiikka. Juva: WSOY.
Klein, Naomi - No logo, tähtäimessä brändivaltiaat, 2001, Helsinki, WSOY
Palm, H. 1999. Sosiaaliturvan rahoitus globalisoituvilla markkinoilla. Teoksessa Koso-nen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. Sosiaalipolitiikka globalisoituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus. s. 205-239.
Ruckenstein, M. & Stark, E. 2004. Teoksessa Ruckenstein, M. (toim.). 2004. Työpaik-kana maailma. Helsinki: Edita.
Saari, J. 1999. Jatkuvuus vai murros? Sosiaalipolitiikan pitkät linjat ja käännekohdat jälkiteollistuvissa länsimaissa. Teoksessa Kosonen, P. & Simpura, J. (toim.). 1999. So-siaalipolitiikka globalisoituvassa maailmassa. Tampere: Gaudeamus. s.167-204.
Simpura, J. 2003. Globalisaatio ja sosiaalipolitiikka. Teoksessa Helne, T., Julkunen, R., Kajanoja, J., Laitinen-Kuikka, S., Silvasti, T. & Simpura, J. 2003. Sosiaalinen politiik-ka. Juva: WSOY.
Väyrynen, Raimo. 1998. Globalisaatio. Uhka vai mahdollisuus? Juva: WSOY.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
